Ihminen ajassa ja ikuisuudessa (Takaisin)

Seppo Ilkka

Aika on suurimpia mysteereitä, joita ihminen on pyrkinyt ymmärtämään. Millainen on ihmisen osa ikuisuudessa? Fyysinen ja henkinen maailmankuva valaisevat yhdessä näitä kysymyksiä.

Aika on olennainen osa niin henkisessä kuin materialistisessakin maailmankuvassa. Minkään filosofian, uskonnon tai teorian ei voi katsoa selittäneen ajan olemusta täydellisesti. Esitän seuraavassa joitakin huomioita ihmisen asemasta ajassa ja ikuisuudessa. Uusi henkisyys etsii uutta suhdetta kokemukseemme ajasta. Aloitan luonnontieteellisestä aikakäsityksestä. Sen kanssa elämme hetkestä hetkeen, ja henkinenkin ymmärryksemme ajasta rakentuu sille.

Voimme muistaa, millaisena olemme kokeneet ajan kulumisen. Tiedämme, että tapahtumien syyt olivat ennen seurauksia. Ennen junaan nousemista odotimme lyhyen hetken asemalla. Matka kesti kauan. Määränpäässä poistuimme junasta. Samalla tavoin ajattelemme tulevaisuutta: olemme ehkä sopineet huomiseksi tapaamisia ja suunnittelemme ehtivämme ajoissa. Kokemuksemme yhtä pitkiksi mitatuista ajoista voivat olla aivan erilaisia. Lapsena kesäloma tuntui loputtoman pitkältä. Myöhemmin ihmettelemme, että vastahan oli talvi ja nyt taas joulu lähestyy. Muistelemme, että aivan äskenhän menimme kouluun ensimmäiselle luokalle.

Voimme myös kokea ajattomuutta. Näin voi käydä esim. meditaatiossa. Lapsilla on kyky elää hetkessä, ikään kuin aikaa ei olisi. Jos keskitymme tekemään jotain mieluista tai tärkeää, emme huomaa ajan kulumista. Pyhyyden kokemuksissa aika tuntuu katoavan.

Luonnon kellot

Ajan mittaaminen perustuu jonkin ilmiön säännölliseen toistumiseen. Perinteisesti kelloja rakennettiin heilurien tai jousien rytmissä toimiviksi. Niiden käyntiä verrattiin tähtitaivaan ilmiöihin. Kun Aurinko oli kahtena peräkkäisenä päivänä korkeimmillaan, oli välillä kulunut 24 tuntia. Näin voitiin tarkistaa, toimiko kello oikein.

1900–luvun puolivälin jälkeen ajan mittaustekniikka oli kehittynyt sellaiseksi, että ns. atomikelloilla saatiin tarkempia tuloksia. Niiden toiminta perustuu tiettyjen kiteiden värähtelyyn. Virallinen aika saadaan nykyään useiden atomikellojen mittaamana keskimääräisenä aikana.

Monista tuntuu siltä kuin aika kuluisi nykyään entistä nopeammin. Käsittääkseni kyse on kokemuksellisesta ilmiöstä. Tapamme elää ajassa on saattanut muuttua. Vuorokauden pituus on edelleen 24 tuntia; siihen ei ole tullut muutosta. Vuoden pituus on edelleen noin 365 vuorokautta. Eri asia on, että ajan luonne voi olla erilainen siirryttäessä olemassaolon aineettomille tasoille.

Universumin aika

Ajatus samanaikaisista tapahtumista eri taivaankappaleilla tuntuu luonnolliselta. Jos kuitenkin ajatellaan esim. miljardin valovuoden päässä olevaa galaksia, on valo kulkenut sieltä tänne miljardi vuotta, ja tällä hetkellä säteilemämme valo on siellä nähtävissä vasta miljardin vuoden kuluttua. Sama aikaviive koskee myös mm. painovoimaa, sekin vaikuttaa menneen tilanteen mukaisena.

Nykyinen näkemyksemme fysiikasta perustuu suurelta osin Albert Einsteinin noin 100 vuotta sitten kehittämään suhteellisuusteoriaan. Sen mukaan kappaleiden liike ja painovoima vaikuttavat aikaan. Ei ole ilman muuta selvää, mitä ”nykyhetki” Universumin mittakaavassa tarkoittaa.

Nopeasti liikkuvan kappaleen oma aika näyttää meidän kannaltamme pidentyvän. Tämä ilmiö tulee huomattavaksi vasta kun vauhti on merkittävä osa valon nopeudesta, joka on 299 729, 458 km/s. Jos nopeus olisi puolet valon nopeudesta eli melkein 150 000 km/s, pitenisi aika noin 15 %. Jotta aika venyisi kaksinkertaiseksi, pitäisi vauhtia olla lähes 260 000 km/s. Tällaisia nopeuksia esiintyy esim. kosmisessa hiukkassäteilyssä. Toisaalta myös universumissa hyvin kaukana olevat kohteet näyttävät etääntyvän niin suurilla nopeuksilla, että tapahtuu ajan venymistä.

Universumin kehitys

Universumimme ajatellaan saaneen alkunsa yli 15 miljardia vuotta sitten. Alun ajatellaan olleen räjähdyksen kaltainen tapahtuma. Tämän jälkeen ovat syntyneet tähdet ja galaksit. Galakseja on miljardeittain, ja niissä kussakin voi olla satoja miljoonia tähtiä.

Auringon iäksi arvioidaan yli 4 miljardia vuotta ja sillä otaksutaan olevan vielä pitkälti elinaikaa. Ennen lopullista romahdusta on odotettavissa, että se laajenee ja polttaa planeettansa. Tähänkin arvioidaan kuluvan vielä miljardeja vuosia.

Tiedemiehet ajattelevat tätä nykyä, että universumin loppu tarkoittaa aikaa, jolloin tähdet ovat sammuneet ja kaukaiset galaksit ovat kaikonneet pois näköpiiristä. Osan tähdistä ja ehkä jopa galakseista arvellaan luhistuvan ns. mustiksi aukoiksi, joiden painovoima on niin suuri, että edes valo ei pääse niistä ulos. Universumin loppu olisi pimeä maailma, joka laajenee rajatta. Tähän arvioidaan kuluvan vielä monia miljardeja vuosia.

Käytetyt matemaattiset mallit sallivat ajatuksen useista universumeista, jotka saattaisivat olla yhteydessä suhteellisen kapeiden ”madonreikien” kautta. Tällainen madonreikä olisi kuitenkin jokseenkin mahdoton kulkuväylä aineellisella tasolla, koska painovoima olisi siinä murskaavan suuri.

Tällainen maailmankuva voi olla vaikea ymmärtää, mutta on syytä ajatella, että se on ”oikeampi” kuin aikaisemmat käsitykset. Vasta viime vuosisadalla matematiikka oli kehittynyt tasolle, joka teki mahdolliseksi näiden teorioiden luomisen. Avoimia kysymyksiä on edelleen. Uusille näkemyksille on tilaa, mutta ne eivät voine täysin sivuuttaa edellä sanottua. Myös klassinen fysiikka toimii edelleen hyvin olosuhteissa, joihin se soveltuu. Esim. planeettojen ratojen laskeminen on helpointa tehdä perinteisillä menetelmillä.

Muuttuva maailmankuva

Vielä sata vuotta sitten käsitys fyysisestä maailmankaikkeudesta oli toisenlainen kuin nykyään. Tällä on ollut vaikutusta myös henkiseen opetukseen. Universumin laajuutta on ruvettu ymmärtämään nykyisellä tavalla vasta 1900–luvun kuluessa. Suhteellisuusteoria ja kvanttimekaniikka olivat sata vuotta sitten vasta syntyvaiheessa. Siihen aikaan oli vallalla ajatus konemaisesta luonnosta, jossa täsmälliset lait ohjasivat tapahtumia. Henkisessä opetuksessa esiintyi käsityksiä siitä, että ihmisen toiminta olisi jollakin tasolla vahvasti ennalta määrättyä.

Tieteellinen maailmankuva on kehittynyt tämän jälkeen paljon. Edellä esitettyä hahmotelmaa universumista ei olisi osattu esittää sata vuotta sitten. Lähtökohtana on, että luonnon toiminnoille kehitetään matemaattisia malleja, joita testataan ja säädetään vertaamalla niiden antamia tuloksia havaintoihin. Tarvittaessa voidaan kehittää kokonaan uusiakin malleja. Tämä merkitsee huomattavaa ajattelun vapautumista. Matematiikassakin on opittu käsittelemään monia ilmiöitä, jotka eivät ole luonteeltaan täsmällisiä. Henkisellä alueella on vapauduttu ymmärtämään paremmin vapaata tahtoa ja ennalta laskematonta kehitystä.

Tieteellinen ja henkinen maailmankuva eivät sulje toisiaan pois eivätkä ole edes kilpailijoita. Ne täydentävät toisiaan ja antavat myös virikkeitä puolin ja toisin. Nykyinen luonnontiede on selvittänyt monia kysymyksiä, joista ei aiemmin ollut tietoa. Tieteellinen kritiikki ja jopa ns. ateistien katsomukset ovat vapauttaneet henkisyyttä ahtaiden opinkappaleiden seuraamisesta.

Henkisiä ulottuvuuksia

Henkisissä kirjoituksissa ja kanavoinneissa esiintyy nykyään väitteitä Maan siirtymisestä kolmiulotteisesta olemassaolosta neljänteen tai viidenteen dimensioon. Tällä ei juuri liene yhteyttä fyysikkojen ja matemaatikkojen käyttämään dimensio-käsitteeseen.

Henkisissä kanavoinneissa esiintyvät dimensiot viittaavat tapoihin kokea maailmaa. Ne ovat tekemisissä ihmisen ja luonnonkuntien käyttäytymisen kanssa. Niillä on toisaalta vaikutusta fyysiselle tasolle asti. Henkiset ulottuvuudet vaikuttavat historiaan, jota olemme luoneet ja luomme. Ne ovat enemmänkin elämän ulottuvuuksia. Ainakaan tällä hetkellä niitä ei ole liitetty fysikaalista maailmaa kuvaaviin matemaattisiin malleihin.

Fysiikan malleissa aika laajentaa kolmiulotteisen paikka-avaruuden neliulotteiseksi. Nykyiset fysiikan matemaattiset mallit vaativat itse asiassa vieläkin korkeampiulotteisten avaruuksien käyttöä. Kaikki nämä ulottuvuudet liittyvät mitattaviin fysikaalisiin suureisiin.

Henkisissä teksteissä puhutaan fyysisestä maailmasta yleensä kolmiulotteisena olemassaolona. Niissä sanotaan usein neljänneksi ulottuvuudeksi maailmaa, jossa nähdään fyysisen olemassaolon rinnalla ihmisen tunnemaailman luomuksia ja ns. astraalitasolla olevia olentoja.

Viidennessä henkisessä ulottuvuudessa nähdään maailma sellaisena, että kausaalisuhteet toteutuvat välittömästi, eli syy ja seuraus ovat samanaikaisia. Tämä voi olla yllättävää. Olemme tottuneet siihen, että tekojemme seuraukset ilmenevät joskus hyvinkin pitkän ajan kuluttua. Sanotaan, että viidennessä ulottuvuudessa ajatukset ja tekojen motiivit ovat avoimesti nähtävissä. Ilahdummeko, jos kaikki salaisuutemme ja ajatuksemme tulevatkin heti ilmi siirryttyämme viidenteen ulottuvuuteen?

Yksilö ja universumi

Millainen on ihmisen osa universumin historiassa? Ihmiselämä on mitättömän lyhyt verrattuna Maan tai universumin ikään. Ihmiset ovat kaiketi aina ihmetelleet tätä. Uskonnot ja filosofiat ovat yrittäneet antaa vastauksia. Pyhinä pidettyihin kirjoituksiin on tallennettu eri kulttuurien käsityksiä. Henkiset uudistajat ovat avanneet näköaloja sen mukaan, mitä ovat oivaltaneet ja mitä heidän aikansa ihmiset ovat kyenneet ottamaan vastaan.

Universumin ja ihmisen kehityksen välillä on kuitenkin yllättävä analogia. Emme yleensä muista omaa syntymäämme, vaan se on alkuräjähdyksen kaltainen tapahtuma jossakin menneisyydessä. Syntymän jälkeen oli jäsentymisvaihe, ja ego heräsi toimintaan. Kun ajattelemme elämän loppua, ego ei tiedä, mitä elintoimintojen lakattua seuraa. Kuoleva ego on kuin universumi sammumisvaiheessa, jossa tähdet yksitellen häviävät, mutta jotain kuitenkin vielä tapahtuu. Ego voi vain lähestyä omaa kuolemaansa, se ei pääse siitä yli eikä edes sinne asti. Mikäli meillä yleensä on oikeata tietoa kuoleman jälkeisestä ajasta, sen täytyy olla peräisin egoa korkeammasta lähteestä.

Ego ei tavoita kuolemansa hetkeä, vaikka muut ihmiset voivat sen havaita. Jos ajattelemme, että tietoisuutemme siirtyy kuolemassa muille tasoille, on tuo tietoisuus jotain muuta kuin egon tietoisuutta. Olemme tottuneet tässä yhteydessä puhumaan sielusta ja hengestä. Mahdollisesti universuminkin aika vain näyttää loputtomalta niiden kannalta, jotka elävät siinä? Emme tiedä, onko olemassa korkeampi olemassaolo, josta katsoen universumin aika olisi rajallinen.

Osallisuutemme ikuisuudesta

Jos elämämme olisi vain lyhyt häivähdys Maan ja universumin historiassa, jäisimme ihmiskuntanakin pelkäksi pikku episodiksi kaikkeuden leikissä. Monet ajattelevat nykyään, että elämä jatkuu kuoleman jälkeen ja osallisuutemme universumin tapahtumiin on laajempi.

Nykyajan etuihin kuuluu, että olemme saaneet laajalti tietoa siitä, mitä eri näkijät ja eri kulttuurit ovat näistä asioista ajatelleet. Olemme nyt valmiimpia kuin ennen ymmärtämään elämän pitkää historiaa. Toisaalta ei ole syytä otaksua, että olisimme tänäänkään kaiken tietäviä. Käsitämme ikuisuuden tavalla, joka sopii nykyiseen kehitysvaiheeseemme ja kulttuuriimme.

Ihminen on nykyisen muotoisena osallistunut maailman tapahtumiin vasta korkeintaan satoja tuhansia vuosia. Tämä on kosmoksessa vähäinen aika. Hyväksymmekö ajatuksen, että olemme saattaneet kokea monenlaisia olemassaolon muotoja? Ehkä olemme eläneet kivi-, kasvi- ja eläinkunnissa. Ehkä olimme olemassa jo kauan ennen kuin Maa tai Aurinko oli syntynyt. Olemme saattaneet kokea monia elämänmuotoja universumissa.

On syytä ajatella, että nämä kokemukset ovat jollakin tasolla edelleen meissä, ymmärryksenä maailmasta. Emme tiedä, millaisen muodon saamme, kun nykyinen ihminen lakkaa elämästä Maassa. Mihin menemme silloin? Siirrymmekö kokonaan ns. henkimaailmaan vai jatkammeko fyysisen tason elämää jossakin muodossa jossain muualla? Jotkut tahtoisivat ehkä antaa tähänkin vastauksia omien opinkappaleidensa mukaan. Nähdäkseni voisimme jättää asian tällä hetkellä avoimeksi. Silloin olemme vapaita ottamaan vastaan meitä odottavat tehtävät.

Lineaarinen ja syklinen aika

Kellon aika juoksee vääjäämättä eteenpäin. Kokemuksemme mukaan tapahtumien syyt ovat ennen seurauksia. Henkisissä teksteissä tätä aina eteenpäin kulkevaa aikaa on kutsuttu lineaariseksi eli suoraviivaiseksi ajaksi. Sen vastakohtana on puhuttu ns. syklisestä ajasta. Mitä se tarkoittaa?

Jos voisimme havaita ”väärään” suuntaan kulkevaa aikaa, se tarkoittaisi, että näkisimme seuraukset ennen syitä. Jos joku tarkastelisi ruokailuamme tässä järjestyksessä, nostaisimme ruoanpaloja suustamme lautaselle, jossa niistä koostuisi annos. Keskustelumme kulkisi taaksepäin. Tämä ei tapahtuisi lause, sana tai edes kirjain kerrallaan, vaan niin, että sanojen äänteet palaisivat ilmasta suuhun lopusta alkuun.

Kun ajattelemme menneitä tapahtumia, emme tee sitä tuolla tavoin. Sen sijaan palaamme tarkastelemamme hetken muistikuvaan ja jatkamme siitä samaan suuntaan, johon aika tapahtumien kuluessa eteni. Samoin teemme kuvitellessamme tulevaa aikaa. Aloitamme jostakin hetkestä ja jatkamme kasvavan kellonajan suuntaan. Muistamme puheet ymmärrettävin sanoin lausuttuina eikä käsittämättömänä taaksepäin kulkevana äänivirtana.

Syklinen aika toimii näin. Käsittelemme mennyttä ja tulevaa luontaisesti tällä tavoin. Uutta on, että olemme löytämässä henkisiä mahdollisuuksia vaikuttaa menneisiin tapahtumiin. Tulevaisuutta olemme aina rakentaneet nykyhetkessä, mutta sekin tapahtuu tänä päivänä välittömämmin kuin ennen. Syiden ja seurausten samanaikaisuus toteutuu sykliseksi koetussa ajassa. Meditaatiossa voimme palauttaa minkä tahansa tapahtuman nykyhetkeen.

Käsitteenä syklisyys tarkoittaa jotakin, joka palaa aina takaisin lähtökohtaan ja jatkaa siitä samalla tavoin. Kellot toimivat näin. Koetun ajan syklisyys ei tarkoita tällaista palaamista. Kysymys on kokemuksellisesta siirtymisestä ajassa, ei siitä, että tapahtumat toistuisivat sellaisinaan jonkin ajan kuluttua. Syklisessä ajassa voimme osallistua uudestaan tai etukäteen menneisiin tai tuleviin tapahtumiin. Lineaarisessa ajassa menneelle ei voi mitään, ja tulevaisuus on vielä pimennossa.

Tuomiopäivä?

Tuhansia vuosia sitten ihmiskunta ryhtyi opiskelemaan dualismia, hyvän ja pahan erottamista. Henkiset opastajat ovat kertoneet ihmisen vastuusta. Vastuun toteutumisen hetkeksi käsitettiin usein fyysisen elämän loppumisen hetki tai myöhemmin seuraava uudelleen heräämisen hetki.

Muinaisen Egyptin opeissa kerrottiin sielun joutuvan jumalten eteen, jossa ihmisen teot punnittiin totuuden vaa’alla. Intiassa puhuttiin sielunvaelluksesta, jossa ihmisen ansiot ohjasivat hänet tuleviin kohtaloihin. Buddhalaiset odottivat syntymistä ihmiseksi tai jumalten joukkoon tai alempiinkin olemassaoloihin, ellei sielu ollut valmis nirvanaan. Zarathustralaiset ajattelivat ihmisen pääsevän Paratiisiin tai joutuvan Helvettiin ansioidensa mukaan. Kristityillä, juutalaisilla ja islamilaisilla on samansuuntaisia ajatuksia.

Kertomus viimeisestä tuomiosta aikojen lopussa (Matt. 25:31–46) on Uuden Testamentin vavahduttavimpia kohtia. Siihen on kiteytetty 2000 vuoden takaisen maailmankuvan käsitys sielun ikuisesta palkinnosta tai rangaistuksesta. Se on johtanut siihen, että Kristus on ymmärretty paljolti tuomariksi.

Monet katsovat kuitenkin tänä päivänä, että Kristus on ensi sijassa Rakkauden ilmentymä. Hän on jo kaikessa kirkkaudessaan sydämissämme. Hän on siellä, vaikka emme tahtoisi huomata Häntä. Jokaisella ihmisellä on ydin, joka on Rakkautta. Siksi kaikki ovat jo kootut Kristuksen eteen.

Rakkaus valaisee ihmisen, ja hän voi vain todeta, että hänellä ei ole muuta suuntaa kuin Rakkautta kohti. Mahdollisesti hän huomaa tämän vasta fyysisen kuoleman hetkellä, mutta tiedostamattaan hän päättää hetkestä hetkeen, astuuko hän Paratiisiin vai sinne, missä on itku ja hammasten kiristys. Uusi aika korostaa nykyhetkeä: valinta ja sen seuraukset ovat tässä ja nyt, eivät kaukaisena tuomiopäivänä.

On ajateltu, että Paratiisi ja Helvetti olisivat kuoleman jälkeisiä tiloja, joissa sielu joutuu viettämään ikuisuuden. Jos ikuisuus tarkoittaisi kaikkia Universumin jäljellä olevia vuosimiljardeja, voisi kysyä, onko ihmiskehityksessä mieltä. Jos näemme, että egon kannalta sen elämä on ikuisuus, voimme käsittää, että yhdessä elämässä sielu kokee yhden ikuisuuden. Maa tarjoaa sille tarkoituksenmukaiset olosuhteet. Helvetti ja Paratiisi ovat täällä, Maan päällä!

Jos emme sulje silmiämme tältä maailmalta, näemme, että monet sielut ovat tulleet tänne Helvetin kaltaisiin olosuhteisiin. Riittää kun seuraa päivän uutisia: sotia, nälkää, diktatuureja, fyysistä ja henkistä väkivaltaa, kidutusta, alistamista, riistoa, kohtuuttomia olosuhteita, uskonnollista, poliittista ja muuta fanatismia, perhehelvettiä, huumeita, äärimmäistä köyhyyttä. Kuvittelemmeko olevamme niiden yläpuolella, jotka elävät tuollaisissa oloissa? Tai luulemmeko olevamme parempia kuin ne, jotka ovat ottaneet kiusaajan roolin näissä maallisissa helveteissä?

Meillä on kuitenkin vapaa tahto ja mahdollisuus tehdä tästä maailmasta Paratiisi. Meiltä kysytään vain, olimmeko ihminen ihmiselle, autoimmeko häntä, kun hän tarvitsi apuamme, olimmeko hänelle myötätunto, kun hän sitä tarvitsi. Olimmeko hänelle Rakkaus?

Meiltä ei kysytä, uskoimmeko oikeaan oppiin tai yleensä mihinkään oppiin, olimmeko askeetteja, elimmekö köyhyydessä, olimmeko Maan mahtavia, olimmeko suuria viisaita tai merkkihenkilöitä, teimmekö oikeat rituaalit, söimmekö oikeata ruokaa. Meille sanotaan vain: Minkä te olette tehneet yhdelle näistä pienimmistä, sen te olette tehneet Korkeimmalle.

Ikuinen kehitys

Universumin aika kulkee vuosimiljardien läpi. On mielekästä ajatella, että olemme osa sen kehitystä. Kehityksemme on silloin täytynyt alkaa elämän muodoista, jotka ovat erilaisia kuin nykyinen ihmismuotomme. Emme tiedä, millaisia muotoja vielä saamme. Kulttuurimme, uskontomme ja filosofiamme ovat muuttuneet jo lyhyen tunnetun historiamme aikana. Sitä on kestänyt vasta muutamia tuhansia vuosia. Muutos tulee epäilemättä jatkumaan.

Tuota taustaa vasten ajatus ainoasta oikeasta opista, johon tulisi sitoutua ikiajoiksi, on kestämätön. On kuitenkin lohdullista ajatella, että elämme kehityksen vaihetta, joka on paras, johon meillä on tällä hetkellä kykyä.

Katsoessamme maailmaa näemme, että olemme tähän asti olleet suurin joukoin sitä mieltä, että tarvitsemme lisää harjoitusta. Jos olemme aiemmissa elämissä olleet ns. viimeisellä tuomiolla, mikähän on tuomiomme ollut, kun nyt olemme täällä? Vai tulimmeko tänne vapaaehtoisesti? Valitsimmeko itse, että tahdomme osallistua Valon tuomiseen tähän maailmaan? Ymmärsimmekö, että se on etuoikeus?

Nykyhetki ja ikuisuus

Yksi ajan mysteerin hämmentävistä piirteistä on, että elämme aina nykyhetkessä, mennyttä voimme muistaa ja tulevaisuutta kuvitella tai suunnitella, mutta vain nykyhetki on todellinen. Heti, kun olin kirjoittanut edelliset sanat, katosi se nykyhetki, jossa sen tein. Voin tietysti palata tekstiin ja muokata sitä myöhemmin jossain tulevassa nykyhetkessä. Lukija ei tiedä, olenko muuttanut tuota kohtaa vai jäikö se alkuperäiseen muotoon. Tietäisimmekö, jos joku olisi muokannut historiaa?

Monet ajattelevat, että lähdettyämme tästä maailmasta siirrymme ajattomaan tilaan tai tilaan, jossa ajan merkitys on toisenlainen. Tulevaisuus on kuitenkin olemassa vain mahdollisuuksina. Sanotaan, että ihmiskunta saattaa jopa yllättää mestaritason olennot toimimalla toisin kuin olisi todennäköistä. Siten Universumin kellojen käynti näyttää olevan myös ajattomuuden osana.

Ajattomuuden voimme kokea vain nykyhetkessä. Tämä voi tapahtua ollessamme kiinnostuneita, eläviä, läsnä olevia, kokonaisia siinä mitä olemme juuri nyt. Leikkivä lapsi on usein tässä tilassa. Luonnon kauneus, musiikki, taide-elämys, rakastelu tai mikä tahansa, mikä saa sydämemme iloitsemaan, voi herättää meissä ajattoman rakkaudellisen tilan. Emme voi käskeä sitä, se tulee kun emme odota tai vaadi sitä, se viriää itsestään egon ollessa hiljaa. Tämä ei pysäytä aikaa mittavaa kelloa, aika on silloin vain yksi kokonaisena olemisemme osa, ei elämämme hallitsija.

Voimme kutsua Maan ajan ja Universumin ajan, menneen ja tulevan, nykyhetkeen. Se on ainoa hetki, jossa voimme elää ja kokea. Nykyhetkessä luomme sen, mitä on tuleva, ja voimme vaikuttaa menneeseen. Myöhemmissä nykyhetkissä voimme tarkastella luomistyötämme ja korjata sitä, jos on tarpeen. Tässä on mahdollisuutemme luoda Maasta se Paratiisi, joka on syntymäoikeutemme. Ikuisuus asuu ajattomassa nykyhetkessä.

(Takaisin)