Ihminen ajassa ja ikuisuudessa (Takaisin)
Seppo Ilkka
Aika on suurimpia mysteereitä, joita ihminen
on pyrkinyt ymmärtämään. Millainen on ihmisen osa ikuisuudessa? Fyysinen ja henkinen maailmankuva valaisevat yhdessä
näitä kysymyksiä.
Aika on
olennainen osa niin henkisessä kuin materialistisessakin maailmankuvassa.
Minkään filosofian, uskonnon tai teorian ei voi katsoa selittäneen ajan
olemusta täydellisesti. Esitän seuraavassa joitakin huomioita ihmisen asemasta
ajassa ja ikuisuudessa. Uusi henkisyys etsii uutta suhdetta kokemukseemme
ajasta. Aloitan luonnontieteellisestä
aikakäsityksestä. Sen kanssa elämme hetkestä hetkeen, ja henkinenkin ymmärryksemme
ajasta rakentuu sille.
Voimme
muistaa, millaisena olemme kokeneet ajan kulumisen. Tiedämme, että tapahtumien
syyt olivat ennen seurauksia. Ennen junaan nousemista odotimme lyhyen hetken
asemalla. Matka kesti kauan. Määränpäässä poistuimme junasta. Samalla tavoin
ajattelemme tulevaisuutta: olemme ehkä sopineet huomiseksi tapaamisia ja suunnittelemme
ehtivämme ajoissa. Kokemuksemme yhtä pitkiksi mitatuista ajoista voivat olla
aivan erilaisia. Lapsena kesäloma tuntui loputtoman pitkältä. Myöhemmin ihmettelemme,
että vastahan oli talvi ja nyt taas joulu lähestyy. Muistelemme, että aivan äskenhän menimme
kouluun ensimmäiselle luokalle.
Voimme myös
kokea ajattomuutta. Näin voi käydä esim. meditaatiossa. Lapsilla on kyky elää
hetkessä, ikään kuin aikaa ei olisi. Jos keskitymme tekemään jotain mieluista
tai tärkeää, emme huomaa ajan kulumista. Pyhyyden kokemuksissa aika tuntuu
katoavan.
Luonnon kellot
Ajan
mittaaminen perustuu jonkin ilmiön säännölliseen toistumiseen. Perinteisesti
kelloja rakennettiin heilurien tai jousien rytmissä toimiviksi. Niiden käyntiä
verrattiin tähtitaivaan ilmiöihin. Kun Aurinko oli kahtena peräkkäisenä päivänä
korkeimmillaan, oli välillä kulunut 24 tuntia. Näin voitiin tarkistaa, toimiko
kello oikein.
1900–luvun
puolivälin jälkeen ajan mittaustekniikka oli kehittynyt sellaiseksi, että ns.
atomikelloilla saatiin tarkempia tuloksia. Niiden toiminta perustuu tiettyjen kiteiden
värähtelyyn. Virallinen aika saadaan nykyään useiden atomikellojen mittaamana
keskimääräisenä aikana.
Monista
tuntuu siltä kuin aika kuluisi nykyään entistä nopeammin. Käsittääkseni kyse on
kokemuksellisesta ilmiöstä. Tapamme elää ajassa on saattanut muuttua. Vuorokauden
pituus on edelleen 24 tuntia; siihen ei ole tullut muutosta. Vuoden pituus on
edelleen noin 365 vuorokautta. Eri asia on, että ajan luonne voi olla erilainen
siirryttäessä olemassaolon aineettomille tasoille.
Universumin aika
Ajatus
samanaikaisista tapahtumista eri taivaankappaleilla tuntuu luonnolliselta. Jos
kuitenkin ajatellaan esim. miljardin valovuoden päässä olevaa galaksia, on valo
kulkenut sieltä tänne miljardi vuotta, ja tällä hetkellä säteilemämme valo on
siellä nähtävissä vasta miljardin vuoden kuluttua. Sama aikaviive koskee myös
mm. painovoimaa, sekin vaikuttaa menneen tilanteen mukaisena.
Nykyinen näkemyksemme
fysiikasta perustuu suurelta osin Albert
Einsteinin noin 100 vuotta sitten kehittämään suhteellisuusteoriaan. Sen mukaan kappaleiden liike ja painovoima vaikuttavat
aikaan. Ei ole ilman muuta selvää, mitä ”nykyhetki” Universumin mittakaavassa tarkoittaa.
Nopeasti
liikkuvan kappaleen oma aika näyttää meidän kannaltamme pidentyvän. Tämä ilmiö tulee
huomattavaksi vasta kun vauhti on merkittävä osa valon nopeudesta, joka on 299 729,
458 km/s. Jos nopeus olisi puolet valon nopeudesta eli melkein 150 000
km/s, pitenisi aika noin 15 %. Jotta aika venyisi kaksinkertaiseksi, pitäisi
vauhtia olla lähes 260 000 km/s. Tällaisia nopeuksia esiintyy esim.
kosmisessa hiukkassäteilyssä. Toisaalta myös universumissa hyvin kaukana olevat
kohteet näyttävät etääntyvän niin suurilla nopeuksilla, että tapahtuu ajan
venymistä.
Universumin kehitys
Universumimme
ajatellaan saaneen alkunsa yli 15 miljardia vuotta sitten. Alun ajatellaan
olleen räjähdyksen kaltainen tapahtuma. Tämän jälkeen ovat syntyneet tähdet ja galaksit.
Galakseja on miljardeittain, ja niissä kussakin voi olla satoja miljoonia
tähtiä.
Auringon
iäksi arvioidaan yli 4 miljardia vuotta ja sillä otaksutaan olevan vielä
pitkälti elinaikaa. Ennen lopullista romahdusta on odotettavissa, että se
laajenee ja polttaa planeettansa. Tähänkin arvioidaan kuluvan vielä miljardeja
vuosia.
Tiedemiehet
ajattelevat tätä nykyä, että universumin loppu tarkoittaa aikaa, jolloin tähdet
ovat sammuneet ja kaukaiset galaksit ovat kaikonneet pois näköpiiristä. Osan
tähdistä ja ehkä jopa galakseista arvellaan luhistuvan ns. mustiksi aukoiksi,
joiden painovoima on niin suuri, että edes valo ei pääse niistä ulos. Universumin
loppu olisi pimeä maailma, joka laajenee rajatta. Tähän arvioidaan kuluvan
vielä monia miljardeja vuosia.
Käytetyt matemaattiset
mallit sallivat ajatuksen useista universumeista, jotka saattaisivat olla
yhteydessä suhteellisen kapeiden ”madonreikien” kautta. Tällainen madonreikä
olisi kuitenkin jokseenkin mahdoton kulkuväylä aineellisella tasolla, koska
painovoima olisi siinä murskaavan suuri.
Tällainen
maailmankuva voi olla vaikea ymmärtää, mutta on syytä ajatella, että se on ”oikeampi”
kuin aikaisemmat käsitykset. Vasta viime vuosisadalla matematiikka oli kehittynyt
tasolle, joka teki mahdolliseksi näiden teorioiden luomisen. Avoimia kysymyksiä
on edelleen. Uusille näkemyksille on tilaa, mutta ne eivät voine täysin
sivuuttaa edellä sanottua. Myös klassinen fysiikka toimii edelleen hyvin
olosuhteissa, joihin se soveltuu. Esim. planeettojen ratojen laskeminen on
helpointa tehdä perinteisillä menetelmillä.
Muuttuva maailmankuva
Vielä sata
vuotta sitten käsitys fyysisestä maailmankaikkeudesta oli toisenlainen kuin
nykyään. Tällä on ollut vaikutusta myös henkiseen opetukseen. Universumin laajuutta
on ruvettu ymmärtämään nykyisellä tavalla vasta 1900–luvun kuluessa.
Suhteellisuusteoria ja kvanttimekaniikka olivat sata vuotta sitten vasta
syntyvaiheessa. Siihen aikaan oli vallalla ajatus konemaisesta luonnosta, jossa
täsmälliset lait ohjasivat tapahtumia. Henkisessä opetuksessa esiintyi käsityksiä
siitä, että ihmisen toiminta olisi jollakin tasolla vahvasti ennalta määrättyä.
Tieteellinen
maailmankuva on kehittynyt tämän jälkeen paljon. Edellä esitettyä hahmotelmaa universumista
ei olisi osattu esittää sata vuotta sitten. Lähtökohtana on, että luonnon
toiminnoille kehitetään matemaattisia malleja, joita testataan ja säädetään
vertaamalla niiden antamia tuloksia havaintoihin. Tarvittaessa voidaan kehittää
kokonaan uusiakin malleja. Tämä
merkitsee huomattavaa ajattelun vapautumista. Matematiikassakin on opittu
käsittelemään monia ilmiöitä, jotka eivät ole luonteeltaan täsmällisiä.
Henkisellä alueella on vapauduttu ymmärtämään paremmin vapaata tahtoa ja
ennalta laskematonta kehitystä.
Tieteellinen
ja henkinen maailmankuva eivät sulje toisiaan pois eivätkä ole edes
kilpailijoita. Ne täydentävät toisiaan ja antavat myös virikkeitä puolin ja
toisin. Nykyinen luonnontiede on selvittänyt monia kysymyksiä, joista ei
aiemmin ollut tietoa. Tieteellinen kritiikki ja jopa ns. ateistien katsomukset
ovat vapauttaneet henkisyyttä ahtaiden opinkappaleiden seuraamisesta.
Henkisiä ulottuvuuksia
Henkisissä
kirjoituksissa ja kanavoinneissa esiintyy nykyään väitteitä Maan siirtymisestä
kolmiulotteisesta olemassaolosta neljänteen tai viidenteen dimensioon. Tällä ei
juuri liene yhteyttä fyysikkojen ja matemaatikkojen käyttämään
dimensio-käsitteeseen.
Henkisissä
kanavoinneissa esiintyvät dimensiot viittaavat tapoihin kokea maailmaa. Ne ovat
tekemisissä ihmisen ja luonnonkuntien käyttäytymisen kanssa. Niillä on toisaalta
vaikutusta fyysiselle tasolle asti. Henkiset ulottuvuudet vaikuttavat
historiaan, jota olemme luoneet ja luomme. Ne ovat enemmänkin elämän
ulottuvuuksia. Ainakaan tällä hetkellä niitä ei ole liitetty fysikaalista
maailmaa kuvaaviin matemaattisiin malleihin.
Fysiikan
malleissa aika laajentaa kolmiulotteisen paikka-avaruuden neliulotteiseksi. Nykyiset
fysiikan matemaattiset mallit vaativat itse asiassa vieläkin korkeampiulotteisten
avaruuksien käyttöä. Kaikki nämä ulottuvuudet liittyvät mitattaviin
fysikaalisiin suureisiin.
Henkisissä
teksteissä puhutaan fyysisestä maailmasta yleensä kolmiulotteisena
olemassaolona. Niissä sanotaan usein neljänneksi ulottuvuudeksi maailmaa, jossa
nähdään fyysisen olemassaolon rinnalla ihmisen tunnemaailman luomuksia ja ns.
astraalitasolla olevia olentoja.
Viidennessä
henkisessä ulottuvuudessa nähdään maailma sellaisena, että kausaalisuhteet
toteutuvat välittömästi, eli syy ja seuraus ovat samanaikaisia. Tämä voi olla
yllättävää. Olemme tottuneet siihen, että tekojemme seuraukset ilmenevät joskus
hyvinkin pitkän ajan kuluttua. Sanotaan, että viidennessä ulottuvuudessa
ajatukset ja tekojen motiivit ovat avoimesti nähtävissä. Ilahdummeko, jos
kaikki salaisuutemme ja ajatuksemme tulevatkin heti ilmi siirryttyämme viidenteen
ulottuvuuteen?
Yksilö ja universumi
Millainen on
ihmisen osa universumin historiassa? Ihmiselämä on mitättömän lyhyt verrattuna
Maan tai universumin ikään. Ihmiset ovat kaiketi aina ihmetelleet tätä.
Uskonnot ja filosofiat ovat yrittäneet antaa vastauksia. Pyhinä pidettyihin
kirjoituksiin on tallennettu eri kulttuurien käsityksiä. Henkiset uudistajat
ovat avanneet näköaloja sen mukaan, mitä ovat oivaltaneet ja mitä heidän
aikansa ihmiset ovat kyenneet ottamaan vastaan.
Universumin
ja ihmisen kehityksen välillä on kuitenkin yllättävä analogia. Emme yleensä
muista omaa syntymäämme, vaan se on alkuräjähdyksen kaltainen tapahtuma
jossakin menneisyydessä. Syntymän jälkeen oli jäsentymisvaihe, ja ego heräsi
toimintaan. Kun ajattelemme elämän loppua, ego ei tiedä, mitä elintoimintojen
lakattua seuraa. Kuoleva ego on kuin universumi sammumisvaiheessa, jossa tähdet
yksitellen häviävät, mutta jotain kuitenkin vielä tapahtuu. Ego voi vain
lähestyä omaa kuolemaansa, se ei pääse siitä yli eikä edes sinne asti. Mikäli
meillä yleensä on oikeata tietoa kuoleman jälkeisestä ajasta, sen täytyy olla
peräisin egoa korkeammasta lähteestä.
Ego ei
tavoita kuolemansa hetkeä, vaikka muut ihmiset voivat sen havaita. Jos
ajattelemme, että tietoisuutemme siirtyy kuolemassa muille tasoille, on tuo tietoisuus
jotain muuta kuin egon tietoisuutta. Olemme tottuneet tässä yhteydessä puhumaan
sielusta ja hengestä. Mahdollisesti universuminkin aika vain näyttää loputtomalta niiden kannalta,
jotka elävät siinä? Emme tiedä, onko olemassa korkeampi olemassaolo, josta katsoen
universumin aika olisi rajallinen.
Osallisuutemme ikuisuudesta
Jos elämämme
olisi vain lyhyt häivähdys Maan ja universumin historiassa, jäisimme
ihmiskuntanakin pelkäksi pikku episodiksi kaikkeuden leikissä. Monet
ajattelevat nykyään, että elämä jatkuu kuoleman jälkeen ja osallisuutemme
universumin tapahtumiin on laajempi.
Nykyajan
etuihin kuuluu, että olemme saaneet laajalti tietoa siitä, mitä eri näkijät ja
eri kulttuurit ovat näistä asioista ajatelleet. Olemme nyt valmiimpia kuin
ennen ymmärtämään elämän pitkää historiaa. Toisaalta ei ole syytä otaksua, että
olisimme tänäänkään kaiken tietäviä. Käsitämme ikuisuuden tavalla, joka sopii
nykyiseen kehitysvaiheeseemme ja kulttuuriimme.
Ihminen on nykyisen muotoisena osallistunut
maailman tapahtumiin vasta korkeintaan satoja tuhansia vuosia. Tämä on
kosmoksessa vähäinen aika. Hyväksymmekö ajatuksen, että olemme saattaneet kokea
monenlaisia olemassaolon muotoja? Ehkä olemme eläneet kivi-, kasvi- ja
eläinkunnissa. Ehkä olimme olemassa jo kauan ennen kuin Maa tai Aurinko oli syntynyt.
Olemme saattaneet kokea monia elämänmuotoja universumissa.
On syytä ajatella,
että nämä kokemukset ovat jollakin tasolla edelleen meissä, ymmärryksenä maailmasta.
Emme tiedä, millaisen muodon saamme, kun nykyinen ihminen lakkaa elämästä Maassa.
Mihin menemme silloin? Siirrymmekö kokonaan ns. henkimaailmaan vai jatkammeko
fyysisen tason elämää jossakin muodossa jossain muualla? Jotkut tahtoisivat ehkä
antaa tähänkin vastauksia omien opinkappaleidensa mukaan. Nähdäkseni voisimme
jättää asian tällä hetkellä avoimeksi. Silloin olemme vapaita ottamaan vastaan meitä
odottavat tehtävät.
Lineaarinen ja syklinen aika
Kellon aika
juoksee vääjäämättä eteenpäin. Kokemuksemme mukaan tapahtumien syyt ovat ennen
seurauksia. Henkisissä teksteissä tätä aina eteenpäin kulkevaa aikaa on kutsuttu
lineaariseksi eli suoraviivaiseksi ajaksi. Sen vastakohtana on puhuttu ns.
syklisestä ajasta. Mitä se tarkoittaa?
Jos voisimme
havaita ”väärään” suuntaan kulkevaa aikaa, se tarkoittaisi, että näkisimme
seuraukset ennen syitä. Jos joku tarkastelisi ruokailuamme tässä järjestyksessä,
nostaisimme ruoanpaloja suustamme lautaselle, jossa niistä koostuisi annos. Keskustelumme
kulkisi taaksepäin. Tämä ei tapahtuisi lause, sana tai edes kirjain kerrallaan,
vaan niin, että sanojen äänteet palaisivat ilmasta suuhun lopusta alkuun.
Kun
ajattelemme menneitä tapahtumia, emme tee sitä tuolla tavoin. Sen sijaan
palaamme tarkastelemamme hetken muistikuvaan ja jatkamme siitä samaan suuntaan,
johon aika tapahtumien kuluessa eteni. Samoin teemme kuvitellessamme tulevaa
aikaa. Aloitamme jostakin hetkestä ja jatkamme kasvavan kellonajan suuntaan. Muistamme
puheet ymmärrettävin sanoin lausuttuina eikä käsittämättömänä taaksepäin
kulkevana äänivirtana.
Syklinen
aika toimii näin. Käsittelemme mennyttä ja tulevaa luontaisesti tällä tavoin. Uutta
on, että olemme löytämässä henkisiä mahdollisuuksia vaikuttaa menneisiin
tapahtumiin. Tulevaisuutta olemme aina rakentaneet nykyhetkessä, mutta sekin
tapahtuu tänä päivänä välittömämmin kuin ennen. Syiden ja seurausten
samanaikaisuus toteutuu sykliseksi koetussa ajassa. Meditaatiossa voimme
palauttaa minkä tahansa tapahtuman nykyhetkeen.
Käsitteenä
syklisyys tarkoittaa jotakin, joka palaa aina takaisin lähtökohtaan ja jatkaa
siitä samalla tavoin. Kellot toimivat näin. Koetun ajan syklisyys ei tarkoita
tällaista palaamista. Kysymys on kokemuksellisesta siirtymisestä ajassa, ei
siitä, että tapahtumat toistuisivat sellaisinaan jonkin ajan kuluttua.
Syklisessä ajassa voimme osallistua uudestaan tai etukäteen menneisiin tai
tuleviin tapahtumiin. Lineaarisessa ajassa menneelle ei voi mitään, ja
tulevaisuus on vielä pimennossa.
Tuomiopäivä?
Tuhansia
vuosia sitten ihmiskunta ryhtyi opiskelemaan dualismia, hyvän ja pahan
erottamista. Henkiset opastajat ovat kertoneet ihmisen vastuusta. Vastuun toteutumisen
hetkeksi käsitettiin usein fyysisen elämän loppumisen hetki tai myöhemmin
seuraava uudelleen heräämisen hetki.
Muinaisen
Egyptin opeissa kerrottiin sielun joutuvan jumalten eteen, jossa ihmisen teot
punnittiin totuuden vaa’alla. Intiassa puhuttiin sielunvaelluksesta, jossa
ihmisen ansiot ohjasivat hänet tuleviin kohtaloihin. Buddhalaiset odottivat
syntymistä ihmiseksi tai jumalten joukkoon tai alempiinkin olemassaoloihin,
ellei sielu ollut valmis nirvanaan. Zarathustralaiset ajattelivat ihmisen pääsevän
Paratiisiin tai joutuvan Helvettiin ansioidensa mukaan. Kristityillä, juutalaisilla
ja islamilaisilla on samansuuntaisia ajatuksia.
Kertomus
viimeisestä tuomiosta aikojen lopussa (Matt. 25:31–46) on Uuden Testamentin
vavahduttavimpia kohtia. Siihen on kiteytetty 2000 vuoden takaisen maailmankuvan
käsitys sielun ikuisesta palkinnosta tai rangaistuksesta. Se on johtanut
siihen, että Kristus on ymmärretty paljolti tuomariksi.
Monet
katsovat kuitenkin tänä päivänä, että Kristus on ensi sijassa Rakkauden
ilmentymä. Hän on jo kaikessa kirkkaudessaan sydämissämme. Hän on siellä,
vaikka emme tahtoisi huomata Häntä. Jokaisella ihmisellä on ydin, joka on
Rakkautta. Siksi kaikki ovat jo kootut Kristuksen eteen.
Rakkaus
valaisee ihmisen, ja hän voi vain todeta, että hänellä ei ole muuta suuntaa
kuin Rakkautta kohti. Mahdollisesti hän huomaa tämän vasta fyysisen kuoleman
hetkellä, mutta tiedostamattaan hän päättää hetkestä hetkeen, astuuko hän
Paratiisiin vai sinne, missä on itku ja hammasten kiristys. Uusi aika korostaa
nykyhetkeä: valinta ja sen seuraukset ovat tässä ja nyt, eivät kaukaisena
tuomiopäivänä.
On ajateltu,
että Paratiisi ja Helvetti olisivat kuoleman jälkeisiä tiloja, joissa sielu
joutuu viettämään ikuisuuden. Jos ikuisuus tarkoittaisi kaikkia Universumin
jäljellä olevia vuosimiljardeja, voisi kysyä, onko ihmiskehityksessä mieltä.
Jos näemme, että egon kannalta sen elämä on ikuisuus, voimme käsittää, että
yhdessä elämässä sielu kokee yhden ikuisuuden. Maa tarjoaa sille
tarkoituksenmukaiset olosuhteet. Helvetti ja Paratiisi ovat täällä, Maan
päällä!
Jos emme
sulje silmiämme tältä maailmalta, näemme, että monet sielut ovat tulleet tänne
Helvetin kaltaisiin olosuhteisiin. Riittää kun seuraa päivän uutisia: sotia, nälkää,
diktatuureja, fyysistä ja henkistä väkivaltaa, kidutusta, alistamista, riistoa,
kohtuuttomia olosuhteita, uskonnollista, poliittista ja muuta fanatismia, perhehelvettiä,
huumeita, äärimmäistä köyhyyttä. Kuvittelemmeko olevamme niiden yläpuolella,
jotka elävät tuollaisissa oloissa? Tai luulemmeko olevamme parempia kuin ne,
jotka ovat ottaneet kiusaajan roolin näissä maallisissa helveteissä?
Meillä on
kuitenkin vapaa tahto ja mahdollisuus tehdä tästä maailmasta Paratiisi. Meiltä
kysytään vain, olimmeko ihminen ihmiselle, autoimmeko häntä, kun hän tarvitsi
apuamme, olimmeko hänelle myötätunto, kun hän sitä tarvitsi. Olimmeko hänelle
Rakkaus?
Meiltä ei
kysytä, uskoimmeko oikeaan oppiin tai yleensä mihinkään oppiin, olimmeko
askeetteja, elimmekö köyhyydessä, olimmeko Maan mahtavia, olimmeko suuria
viisaita tai merkkihenkilöitä, teimmekö oikeat rituaalit, söimmekö oikeata
ruokaa. Meille sanotaan vain: Minkä te olette tehneet yhdelle näistä
pienimmistä, sen te olette tehneet Korkeimmalle.
Ikuinen kehitys
Universumin
aika kulkee vuosimiljardien läpi. On mielekästä ajatella, että olemme osa sen kehitystä.
Kehityksemme on silloin täytynyt alkaa elämän muodoista, jotka ovat erilaisia
kuin nykyinen ihmismuotomme. Emme tiedä,
millaisia muotoja vielä saamme. Kulttuurimme, uskontomme ja filosofiamme ovat
muuttuneet jo lyhyen tunnetun historiamme aikana. Sitä on kestänyt vasta
muutamia tuhansia vuosia. Muutos tulee epäilemättä jatkumaan.
Tuota
taustaa vasten ajatus ainoasta oikeasta opista, johon tulisi sitoutua ikiajoiksi,
on kestämätön. On kuitenkin lohdullista ajatella, että elämme kehityksen vaihetta,
joka on paras, johon meillä on tällä hetkellä kykyä.
Katsoessamme
maailmaa näemme, että olemme tähän asti olleet suurin joukoin sitä mieltä, että
tarvitsemme lisää harjoitusta. Jos olemme aiemmissa elämissä olleet ns.
viimeisellä tuomiolla, mikähän on tuomiomme ollut, kun nyt olemme täällä? Vai
tulimmeko tänne vapaaehtoisesti? Valitsimmeko itse, että tahdomme osallistua
Valon tuomiseen tähän maailmaan? Ymmärsimmekö, että se on etuoikeus?
Nykyhetki ja ikuisuus
Yksi ajan
mysteerin hämmentävistä piirteistä on, että elämme aina nykyhetkessä, mennyttä
voimme muistaa ja tulevaisuutta kuvitella tai suunnitella, mutta vain nykyhetki
on todellinen. Heti, kun olin kirjoittanut edelliset sanat, katosi se
nykyhetki, jossa sen tein. Voin tietysti palata tekstiin ja muokata sitä
myöhemmin jossain tulevassa nykyhetkessä. Lukija ei tiedä, olenko muuttanut
tuota kohtaa vai jäikö se alkuperäiseen muotoon. Tietäisimmekö, jos joku olisi
muokannut historiaa?
Monet
ajattelevat, että lähdettyämme tästä maailmasta siirrymme ajattomaan tilaan tai
tilaan, jossa ajan merkitys on toisenlainen. Tulevaisuus on kuitenkin olemassa
vain mahdollisuuksina. Sanotaan, että ihmiskunta saattaa jopa yllättää
mestaritason olennot toimimalla toisin kuin olisi todennäköistä. Siten Universumin kellojen käynti näyttää
olevan myös ajattomuuden osana.
Ajattomuuden
voimme kokea vain nykyhetkessä. Tämä voi tapahtua ollessamme kiinnostuneita,
eläviä, läsnä olevia, kokonaisia siinä mitä olemme juuri nyt. Leikkivä lapsi on
usein tässä tilassa. Luonnon kauneus, musiikki, taide-elämys, rakastelu tai
mikä tahansa, mikä saa sydämemme iloitsemaan, voi herättää meissä ajattoman
rakkaudellisen tilan. Emme voi käskeä sitä, se tulee kun emme odota tai vaadi
sitä, se viriää itsestään egon ollessa hiljaa. Tämä ei pysäytä aikaa mittavaa
kelloa, aika on silloin vain yksi kokonaisena olemisemme osa, ei elämämme
hallitsija.
Voimme
kutsua Maan ajan ja Universumin ajan, menneen ja tulevan, nykyhetkeen. Se on
ainoa hetki, jossa voimme elää ja kokea. Nykyhetkessä luomme sen, mitä on
tuleva, ja voimme vaikuttaa menneeseen. Myöhemmissä nykyhetkissä voimme
tarkastella luomistyötämme ja korjata sitä, jos on tarpeen. Tässä on mahdollisuutemme
luoda Maasta se Paratiisi, joka on syntymäoikeutemme. Ikuisuus asuu ajattomassa
nykyhetkessä.