Jätämmekö dualismin? (Takaisin)

Seppo Ilkka

Ihmiset ovat harjoitelleet kauan kaksinaisuudessa, dualismissa, elämistä. Erääksi uuden ajan tavoitteeksi on mainittu ykseyteen pyrkiminen. Olemmeko nyt valmiita jättämään dualismin taaksemme?

Ihmiskunta näyttää eläneen konfliktien ja ristiriitojen maailmassa, niin kauan kuin kirjoitettu historia ja kansojen muisti riittää. Toisaalta eri aikojen ja kulttuurien filosofit ja profeetat ovat kertoneet rauhasta ja harmoniasta, jossa ihmiset ja luonto ovat kuin yhtä olentoa. Realiteettien keskellä tämä on tuntunut utopialta. Kokemamme maailma on näyttänyt olevan täynnä hyvää ja pahaa, hyökkääjiä ja puolustajia, voittajia ja voitettuja. Olemme löytäneet sisäisestä maailmastamme niin syntiä kuin hurskauttakin. Kahtiajakautumista, dualismia, tuntuu esiintyvän lähes kaikessa, mitä kohtaamme.

Tätä kirjoittaessani keväällä 2011 monet odottavat vuotta 2012, jonka on toivottu tuovan maailmaan uuden valoisamman ajan. Jotkut ennustajat ovat tosin varoittaneet mullistuksista. Valon ajan odotus sisältää käsityksen siitä, että ihmiset olisivat oppimassa elämään ykseydessä.

En tahdo liittyä ennustelijoiden kuoroon. Mielestäni on tärkeämpää tarkastella kysymystä dualismista ja ykseydestä sellaisenaan. Niinpä haastankin sinut, lukija, katsomaan asiaa kanssani vapaana ennakkokäsityksistä, odotuksista ja opinkappaleista.

Vastakohtapareja luonnossa

Maailmassa esiintyy paljon toisilleen vastakkaisia asioita ja ominaisuuksia. Olemme rakennuksen sisällä tai sen ulkopuolella. Talossa saattaa olla alakerta ja yläkerta. Tavatessamme olet edessäni tai takanani, oikealla tai vasemmalla. Kielessä on monia laatua kuvaavia vastapareja: kuuma – kylmä, kostea – kuiva, valoisa – pimeä jne. Näillä voi olla polaarisia ominaisuuksia. Maskuliinisen ja feminiinisen on kohdattava toisensa, jotta uusi elämä syntyisi.

Kvanttifysiikassa puhutaan aalto-hiukkas-dualismista. Tämä tarkoittaa, että joissakin suhteissa aine käyttäytyy atomitasolla pienten kappaleiden tavoin, joissakin toisissa yhteyksissä taas kuin aaltoliike.

Luonto ei kuitenkaan ole ristiriidassa itsensä kanssa. Se on vain monimuotoinen kokonaisuus. Elävä olento sisältää runsaasti vastakohtia. Keho, jossa olisi vaikkapa vain oikea puoli, ei olisi toimiva. Normaalisti ihmisillä on oikea ja vasen käsi eikä esim. kahta oikeata kättä.

Ihmisen suhtautumisesta

Luonto tuntuu toimivan omien lakiensa mukaan harmonisesti. Miksi ihmisten maailma on niin ristiriitainen? Tapamme tulkita maailmaa johtaa tähän. Maapallolla on esiintynyt kautta aikojen luonnonmullistuksia, tulivuorenpurkauksia, maanjäristyksiä, tulvia jne. Nämä ovat aiheuttaneet paljon tuhoa. Aikojen kuluessa on monia lajeja hävinnyt luonnosta. Ihmiselle on ominaista määritellä tällaisia tapahtumia pahoiksi, vaikka ne olisivat luonnon omaa kehitystä.

Esim. monet luontodokumentit melkein vaativat katsojaa valitsemaan, asettuuko hän saalistavan vai saaliseläimen puolelle. Onko ns. petoeläin sankarillinen metsästäjä vai konna, joka uhkaa kilttejä eläimiä? Meidän ihmisten on usein vaikea katsoa tällaisia tapahtumia ikään kuin ”keskeltä”, puolueettomasti.

Tällainen suhtautuminen on pitkälti sävyttänyt ihmiskunnan suhdetta sekä luontoon että toisiin ihmisiin. Ihmiset ovat taistelleet luontoa vastaan. Jos he eivät ole voittaneet, he ovat joutuneet alistumaan sen edessä. Samoin on menetelty kilpailevien sukujen, heimojen ja kansojen kanssa. Vastaavia kuvioita on saattanut esiintyä läheisissä ihmissuhteissa. Omia ja samoin ajattelevien näkemyksiä on pidetty hyvinä, muita enemmän tai vähemmän pahoina.

Ajattelevat ihmiset ovat havainneet mielettömyyden, joka tällaiseen dualismiin sisältyy. Sehän johtaa helposti eriasteiseen fyysiseen ja henkiseen väkivaltaan. Näin on saatettu ruveta ajattelemaan, että itse dualismi on pahasta ja siitä tulisi pyrkiä eroon.

Hyvä ja paha

Katsomustemme dualistisuus kiteytyy kysymykseen ”hyvästä” ja ”pahasta”. Olemme oppineet ajattelemaan, että ihmistä tulisi palkita hyvyydestä ja rangaista pahuudesta. Samalla saatamme havaita, että yhteiskunnissa jotkut näyttävät menestyvän eettisesti kyseenalaisin keinoin, kun taas oikeuteen pyrkivät eivät monissa tapauksissa sitä saa. Tämä voi johtaa meidät lausumaan tuomioita. Teemme näin omien, dualististen käsitystemme mukaisesti.

Laajalle levinneet uskonnot opettavat, että ihmistä odottaa kuoleman jälkeen tilinteko, jossa palkkiot ja rangaistukset jaetaan lahjomattoman oikeuden mukaan. Tämä sisältyy niin läntisten uskontojen ”viimeisen tuomion” käsitteeseen kuin itäisten oppien käsitykseen karmasta. Tällä tavoin ihmiset ovat ulkoistaneet tuomion määräämisen Jumalalle tai muulla nimellä kutsutulle henkimaailman toimijalle. Tämäkin on dualistinen menettely, jossakin muualla on se taho, jonka edessä olemme vastuullisia.

Läntisissä uskonnoissa dualismi esiintyy täydessä voimassaan zoroasterilaisuudessa, persialaisen profeetta Zarathustran (n. 600 eKr.) seuraajien opissa. Siinä Suurella Herralla, Ahura Mazdalla, on kaksi poikaa, joista toinen edustaa hyvää ja totta, toinen pahaa ja valhetta.

Tämän kahtiajaon arvellaan siirtyneen juutalaisuuteen, jossa pimeän voiman edustaja on muuntunut eräänlaisesta Jumalan ohjeita noudattavasta syyttäjästä Herran vastustajaksi israelilaisten oltua Babylonissa vankeudessa n. 500–luvulla eKr. Kristinuskossa ja islamilaisuudessa tämä jako esiintyy myös selkeästi. Kuitenkin jo paljon ennen Zarathustraa on esim. Egyptin jumalten joukossa tunnettu sekä valon että pimeyden edustajia.

Intian hindulaisuus käsittelee pahan ongelmaa toisella tavoin. Siinä ei tunneta varsinaista paholaista siinä mielessä kuin esim. kristinuskossa. Sen sijaan kertomuksissa esiintyy monenlaisia demoneja, joita eri jumalat ja jumalattaret voittavat ja tappavat. Esim. Ramajana-eepoksessa esitetään ajatus, että demonitkin saattavat vapautua pahuudestaan kuoltuaan Jumalan nuolesta. Shivan ajatellaan hallitsevan demoneja ja määräävän rajat niiden pahanteolle. Tämä on kuitenkin vain eräs Shivan tehtävistä. Hänen katsotaan olevan itse asiassa rakkauden edustaja. Eräs hänen monista tehtävistään on tarpeettomaksi käyneiden muotojen tuhoaminen.

Oppi viimeisestä tuomiosta esiintyy jo zoroasterilaisilla, ennen kristittyjen versiota siitä. Aikaisemmin esim. Egyptiläisen kuolleiden kirjan kuvaus vainajan sielusta punnittavana jumalten edessä kuvaa käsitystä vastuun kohtaamisesta kuoleman jälkeen. Tiibetiläinen kuolleiden kirja sisältää toisenlaisen kuvauksen lähteneen sielun arvioinnista.

Aine ja pimeys

Esoteeriselta kannalta katsoen Henki tarvitsee pohjan, jolle asettua, jos se tahtoo ilmentyä aineessa. Tätä voidaan kuvata energian tiivistymisenä, joka on välttämätöntä aineen olemassaololle. Nykyaikainen fysiikkakin näkee aineen olevan juuri tätä: tiivistynyttä energiaa. Ihmiset kokevat usein valoa, jos he saavat kosketuksen korkeampaan hengen maailmaan. Siksi on ymmärrettävää, että henkeä kuvataan usein valona. Aineeseen taas liitetään usein käsitys pimeydestä.

Tällaisena materia ja pimeys nähdään oikeaksi ja tarpeelliseksi, välttämättömäksi ihmishengen aineeseen tulolle. Ongelmia syntyy, jos materian prinsiippi ikään kuin korotetaan henkiolennoksi, persoonaksi, jota pidetään Jumalan vastustajana. Näin tekemällä ihmiskunta on kutsunut paholaisensa toimimaan henkimaailmaansa. Meillä on myös valta lopettaa tämä kutsuminen.

Usein on sanottu, että pimeys on välttämätöntä, jotta valon voisi erottaa. Vastaavasti aine on tarpeen, jotta voisimme nähdä, miten henki toimii, mitä muotoja se voi saada. Dualismimme estää meitä ymmärtämästä näitä asioita, jos se julistaa aineen pahaksi ja hengen hyväksi.

Sielun kehitys

Ihmiskunta näyttää tarpovan syvällä pelkojen, vihan ja sotien suossa, jonka silmäkkeiden voi nähdä saavan imuvoimansa dualismin rakenteista: itsekkyyttä, valtaa ja alistamista, oikeaoppisuutta, välinpitämättömyyttä, rikkauksien kahmimista jne. Miksi käymme näin vaikeata koulua? Voisimmeko irrottautua siitä ja sen pohjalla olevasta dualismista?

Jos hyväksymme ajatuksen sielun kehittymisestä läpi lukuisten elämien, kohtaamme pian ajatuksen karmasta, vanhojen pahojen ja hyvienkin tekojemme kohtaamisesta myöhemmin. Vääjäämättömän palautumisen käsitys on kuitenkin edelleen dualistinen. Samoin on käsitys kertakaikkisesta viimeisestä tuomiosta.

Dualismissa eläminen on kuitenkin opettanut meitä monella tavoin. Olemme oppineet karvaiden kokemusten kautta, että on asioita, joita ei ole syytä tehdä. Olemme tosin saattaneet tulla lyöneeksi kielletty-leimoja sellaisiinkin asioihin, jotka eivät nykyisessä olemassaolossamme olisikaan vahingollisia. Olemme määränneet itsellemme rangaistuksia, jotka ovat liian ankaria ja saatamme kuvitella, että kieltäymysten tie johtaisi autuuteen. Olemme saattaneet unohtaa lempeyden itseämme kohtaan. Ehkäpä seuraava oppiläksymme liittyykin tähän?

Ennen kaikkea dualismi on opettanut sieluamme näkemään rajansa. Voimme ajatella, että henki elää ykseydessä, joka sisältää sen lähettämien sielujen kokemukset tästä ja mahdollisista muista maailmoista. Sielun kokemukset dualismissa elämisestä tekevät mahdolliseksi sen, että sielu voi elää yksilönä hengen ykseydessä myös maallisen elämän jälkeen.

Dualismista ykseyteen

Useat ajattelijat ovat kuvanneet ykseyttä tilana, jossa kokija ja hänen kokemuksensa, havaintonsa kohde, ikään kuin sulautuvat yhteen: kokijalla ja koetulla ei ole eroa. Tästä on lähes pakko puhua ”minä”-muodossa, vaikka tarkoitan seuraavalla yhtä hyvin myös sinua, lukija.

Jos katson vaikkapa lintulautaa, näen tiaiset, varpuset, punatulkut, harakat, fasaanit, oravat ja talvisen luonnonhengen, joka on antanut muotonsa lumikinokselle. Ykseyden tilassa nuo kaikki ovat osa minua, en ole niistä erillinen. Katsoessani taivaalle, minuun sisältyvät tähdet ja universumi, en ole niistäkään erillinen.

Tämä ei tarkoita, että olisin maailmassa toimivana olentona tiainen, luonnonhenki tai tähti. Mutta jollakin tavalla ne kaikki ovat minussa. Itse asiassa voin kokea nuo olennot vain itsessäni olevien sisäisten kuvien välityksellä.

Jos ajattelen olevani erossa Jumalasta, olen palannut dualismiin. Jumala kuuluu ykseyteeni. Kristus, Buddha, Valon Mestarit ja Enkelit kuuluvat ykseyteeni. Muuten minulla ei voisi olla Heistä mitään käsitystä. Mutta myös kaikki muut tietoisuuteeni tulevat olennot, niin valoisat kuin pimeätkin, kuuluvat ykseyteeni. Osaanko katsoa niitä ”keskeltä” vai ryhdynkö käymään sisäistä sotaa? Onko ykseyden kokemukseni riittävän vahva, niin että muistan katsoa rakkaudella sitä, mitä näen?

Pian näiden rivien kirjoittamisen jälkeen Japaniin iski tsunami. Keskeltä katsominen ei tarkoita, että olisin välinpitämätön ihmisten kärsimykselle, päinvastoin. Ykseys antaa rakkaudelle tilan. Samalla se voi ymmärtää tällaisia tapahtumia Maan kehityksessä tuomitsematta niitä pahoiksi. Ykseys ei tarkoita syrjään vetäytymistä maailman tapahtumista.

Jos kuvittelen, että irrottaudun ”pahasta” dualismista ja ryhdyn elämään ”hyvässä” ykseydessä, olen erittäin dualistinen. Ykseyteni ei ole ykseyttä, jos se ei sisällä omaa dualismiani. Ykseyden kokeminen voi tapahtua vain nykyhetkessä. Jos suunnittelen kokevani sen huomenna, olen päättänyt pitäytyä dualismissa. Kysymys on tavasta katsoa maailmaa, valitsen hetkestä hetkeen, katsonko dualististen silmälasien läpi vai heittäydynkö luonnollisen ykseyteni varaan. Voin tehdä myös molempia yhtä aikaa, muuten ykseyteni ei olisi ykseyttä.

(Takaisin)