Ilo, kärsimys ja ego             (Takaisin)

Seppo Ilkka

Toivomme iloa ja onnea elämäämme. Voimmeko saavuttaa niitä ja vapautua pelkäämistämme surusta ja kärsimyksestä?

 

Toivotamme ystävillemme iloa ja onnea juhlina ja merkkipäivinä. "Kiitos hyvää" lienee tavallisin vastaus kysymykseen "Mitä sinulle kuuluu?" Tällaiset tavat ovat niin vakiintuneita, että asioiden todellinen tila voi jäädä huomaamatta ja kertomatta. Jos koemme iloa, olemme siitä tietoisia. Olemme yhtä lailla tietoisia, kun koemme surua tai kärsimystä.

Toivomme itsellemme iloa ja pelkäämme surua. Tunnemme monia merkkejä, jotka kertovat meille, kumpaa koemme. Pelkäämme, että ilomme loppuu ja kohtaamme ankean todellisuuden. Vanhassa iskelmässäkin lauletaan, että ilon sekunnit maksetaan surun tunnein. Onko ilo siis lopulta hyvinkin vakava asia?

Taivaalliset ja maalliset ilot

Ihmiset ovat aina etsineet henkistä todellisuutta. On asetettu korkeita tavoitteita, etsitty valaistumista, nirvanaa, paratiisia tai Jumalan luo pääsemistä. Näiden on usein ajateltu sijoittuvan nykyisen elämän jälkeen. Ajatukseen tavoitellusta paratiisista liittyy toive ylimaallisesta onnen tilasta, taivaallisesta ilosta, jonka uskotaan odottavan oikealla tavalla elänyttä. Monet ihmiset ovat kokeneet jo eläessään välähdyksiä autuudesta, jonka kuvaaminen sanoin on lähes mahdotonta. Kertomalla näistä kokemuksistaan he ovat kuitenkin voineet välittää muillekin viestiä siitä, että korkeampaa iloa on olemassa.

Ihmiset ovat myös aina kokeneet iloa jokapäiväisessä elämässään: ihmissuhteissa, onnistuessaan toimissaan, harrastuksissaan, nautinnoissaan. Taide-elämykset ja huumori ovat tärkeitä ilon lähteitä. Vertailu ylimaallisen autuuden kanssa on kuitenkin johtanut siihen, että dualistinen mieli on voinut ruveta pitämään näitä maallisia iloja vähempiarvoisina, jopa synteinä.

Erityisesti seksuaalista nautintoa on monesti pidetty syntinä. Menneinä vuosisatoina ei ole ollut riittäviä keinoja suojautua seksuaalisen kanssakäymisen ei-toivotuilta seurauksilta. Siten synnin leima on saattanut suojata ihmisiä ohjaamalla vastuulliseen käyttäytymiseen. Nykyään tilanne on tässä suhteessa muuttunut, vaikka vastuullisuus on edelleen tarpeen. Rakkaus, uskollisuus ja  romantiikka ovat säilyttäneet merkityksensä ja tuottavat iloa, samoin kuin niiden puute kärsimystä.

Ihmisen ego, itsekäs minä, on tässä dualistisessa tilanteessa kotonaan. Se on kuullut taivaan iloista, joita se ei ymmärrä. Se haluaa tavoitella niitä, koska se haluaa itselleen aina vaan enemmän ja suurenmoisempia kokemuksia. Toisaalta se ei voi luopua omasta laadustaan ja niinpä se noudattaa maallisten ilojen kutsuja. Tämä saattaa aiheuttaa synnintuntoa, mutta sekin sopii egolle loistavasti. Synnintunto on niin voimakas mielen ja tunteen tila, että ego kuvittelee olevansa turvassa ihmisen korkeammilta olemuspuolilta, jotka saattaisivat tulla häiritsemään egon kieriskelyä itsesäälissään.

Ilon varjot

Ilon hetket kestävät vain tietyn ajan. Voittoa seuraa tappio, rikastumisen iloa seuraa huoli omaisuuden mahdollisesta menettämisestä, rakastumisen huumaa seuraa arki ja ero viimeistään toisen osapuolen kuollessa. Jos hyväksymme ajatuksen jälleensyntymästä ja karmasta, saatamme kuvitella, että maksamme nykyisillä vastoinkäymisillä paitsi edellisten elämien rikoksista myös niiden ansaitsemattomista onnen hetkistä.

Iloa näyttää seuraavan ikään kuin varjona pettymys ja suru. Egomme on tästä tietoinen jopa niin hyvin, että se saattaa muistuttaa odotettavissa olevasta pettymyksestä heti ilon kajastaessa. Näin tekemällä se pilaa ilon, jota voisimme tuntea siinä hetkessä, jossa se syntyy. Ego puolestaan iloitsee tästä, sillä se voi pettymyksen tullessa väittää olleensa taas kerran oikeassa. Se voi myös pyrkiä saavuttamaan vaikutusvaltaa kertomalla muillekin heidän onneaan odottavista ongelmista.

Kärsimyksen mysteeri

Olemme sisäistäneet ilon kieltämisen vaatimuksen niin hyvin, että kärsimys on korotettu ihailtuun asemaan. Henkiset etsijät ovat harjoittaneet lukuisia itsekidutuksen muotoja ja kuvitelleet niiden avulla saavuttavansa vapautuksen synneistään ja lopulta autuuden eli taivaallisen ilon.

On puhuttu kärsimysmystiikasta, jossa samastutaan Jeesuksen kärsimysnäytelmään. Ankarat katumusharjoitukset ja itsensä vahingoittamiset eivät suinkaan rajoitu kristittyjen etsijöiden käyttöön, vaan niillä on ollut maailmanlaajuista ja uskonnosta riippumatonta suosiota. Tällaisten harjoitusten ihannointi on johtanut monet etsijät sitoutumaan kärsimykseen, joka saattaa pikemminkin estää heidän sieluaan vapautumasta.

Toinen asia on, että surun ja tuskan kääntöpuolella on ilo. Monet, jotka ovat menettäneet läheisiään, kertovat, että surun hetkien lomassa voi esiintyä käsittämätöntä iloa. Surun syvyys peilautuu ilon korkeudeksi. Kärsimyksen keskellä saattaa esiintyä suvantohetkiä, joissa soi ilon sävel. Tällaiset ilon hetket viriävät itsestään, siunauksena; ne eivät tule kutsumalla.

Tämä on mysteeri, joka ei ole tekemisissä keinotekoisten, egon johtamien kärsimysharjoitusten kanssa. Ego on mukana tuollaisessa harjoituksessa alusta loppuun ja tahtoo määritellä vapautumisvaiheessa odottamansa ilon oman kuvitelmansa mukaiseksi. Ego voi ajatella saavuttaneensa etsimänsä, onhan sen laatima käsikirjoitus käyty läpi. Surun elävä kokemus voi sen sijaan olla niin voimakas, että se ohittaa egon. Tämä saattaa avata oven myös suurelle ilolle. Ego voi tosin takertua suruun ja pyrkiä siten estämään ilon esiintuloa.

Voiton ilo

Iloitsemme usein siitä, että olemme voittaneet jotain. Elämä tarjoaa lukemattomia mahdollisuuksia kilpailuun. Vaikka emme voittaisikaan arpajaisissa tai työnsaannissa, voimme ehkä tuntea voittaneemme itsemme sisäisessä kilvoittelussa. Samalla saatamme pyrkiä huolehtimaan siitä, että olemme parempia kuin muut kilvoittelijat.

Yhteiskunta korostaa kilpailua. Näyttää melkein siltä, että ihmisarvo olisi riippuvainen varsinkin taloudellisesta menestyksestä. Tämä näkyy selvästi myös kansainvälisellä tasolla. Kokonaiset kansakunnat näyttävät jakautuvan menestyjiin ja niihin, joilla on lähinnä ongelmia. Samanlaista kilpailua käydään uskontojen ja aatteiden välillä. Henkiset etsijät voivat kilpailla vaikkapa siitä, kenen guru on mahtavin.

Maailmanmestaruuden voittanut urheilujoukkue riemuitsee. Toiseksi jäänyt on allapäin. Molemmat ovat tehneet valtavasti työtä voittaakseen. Yleisöön ja useimpiin lajin harrastajiinkin nähden molemmat ovat ylivoimaisia. Seuraavalla kerralla voittajalla on ympärillään joukko haastajia, joista joku ennen pitkää onnistuu. Tällaisesta voiton ilosta on siten oikeastaan tie vain alaspäin, tappion murheeseen.

Kansat ja niiden hallitsijat ovat iloinneet sotien voitoista. Voitonriemun taakse jää kuitenkin pitkä varjo, jossa on tapettuja ja tappajia, vahingoittuneita, raiskattuja, sotatraumoja ja aineellista tuhoa. Toinen asia on, että voi olla syytä iloita, jos pahantekijöiden hyökkäykset on saatu torjutuksi. Edes puolustautuminen ei kuitenkaan ole ilman varjoa. Siihenkin sisältyy paljon kärsimystä.

Mikä on hauskaa?

Huvittuneisuus ja nauraminen käsitetään usein ilon merkeiksi. Ihminen, varsinkin hänen egonsa, toivoisi, että hänellä on hauskaa. Viihteen mainostetaan olevan hyväksi ihmiselle. Epäilemättä onkin niin, että iloinen ihminen ei mielellään ryhdy oitis ns. pahoihin tekoihin. Hänen ilonsa leviää helposti myös muihin läsnäolijoihin. Viihteen tuottajakin on iloinen saadessaan maksavia asiakkaita.

Mistä siis iloitsemme? Mikä meistä on hauskaa? Television ohjelmiston voisi kuvitella antavan siitä hyvän kuvan. Tuskinpa vuodessa on montakaan iltaa, jona emme saisi katsottavaksemme eri kanavilta useita kuviteltuja murhatapauksia. Ns. toimintaelokuvat tarkoittavat runsasta ammuskelua ja räjähteiden käyttöä. Mikäli tämä kuvastaisi käsitystämme siitä, mikä on hauskaa, näyttäisi väkivalta olevan erityisen viihdyttävää.  

Ns. reality-sarjat ja lukuisat leikkimieliset tai vakavammatkin kilpailut  saattavat usein suorastaan perustua kilpailusta ulos joutuvien nöyryyttämiseen. Lähes kaikesta täytyy kilpailla, ei näytä riittävän, että taitavat esiintyjät vain esiintyisivät. Tällä tavoin katsojia ohjataan pitämään kilpailua elämän tärkeimpänä periaatteena. Huumoriohjelmissa saatetaan pilkata ihmisten epäonnistumisia. Joskus onkin sanottu vahingonilon olevan aidointa iloa.

Tämä ei toki ole ohjelmiston koko kuva, vaan mukana on paljon hyvääkin. Voi kuitenkin kysyä, olemmeko todella sitä mieltä, että murhat, sodat, väkivalta ja pilkanteko ovat hauskoja ja iloisia asioita.

Jotkin elokuvat tarjoavat nykyään toinen toistaan hirvittävämpiä tuhon kuvauksia, joita on ryyditetty taidokkailla tehosteilla. Ne saattavat esim. esittää pimeämmän astraalimaailman olioita teknisten tappokoneiden muodon saaneina. Näiden olioiden pienoismalleja myydään lapsille leluiksi. Elokuvan sankari käyttää hänkin väkivaltaa, mutta on nokkelampi kuin vastustajat. Tähän voi olla helppo ns. jäädä koukkuun. Seuraavan elokuvan odotetaan olevan vieläkin jännittävämpi ja raaempi. Näyttää siltä, että jotkin näkymättömän maailman tahot iloitsevat ihmisten alitajunnan ohjaamisesta väkivallan hyväksymiseen luonnolliseksi toiminnaksi. Olemmeko tietoisia siitä, mihin meitä johdatetaan?

Ulkoistammeko ilon ja surun?

Ego oikeastaan pelkää voimakkaita tunteita, olkoonpa kyse ilosta tai kärsimyksestä tai mistä tahansa tunteesta, joka valtaa kokonaan ihmisen tietoisuuden. Ego pelkää, että saattaa menettää hallitsevan asemansa. Siksi se turvautuukin mielellään erilaisiin tunteiden korvikkeisiin, suunniteltuihin tunneärsykkeisiin. Egoa kiinnostavat kertomukset julkisuuden ihmisten romansseista ja eroista, ns. perhesarjojen loputtomat ihmissuhdesotkut ja kirjallisuuden tai elokuvien kuvitellut tarinat.

Eri asia on, että laadukas kirjallisuus, musiikki ja muu taide voi todella palvella ihmistä tarjoamalla kauneutta, viisautta ja oivallusta ihmisen elämästä ja maailman tilasta. Ne tekevät näin vaikuttamalla juuri sillä tasolla, jota ego pelkää, vapaan tiedostamisen tasolla.

Uutisten tärkeä tehtävä on antaa tietoa, jonka pohjalta voimme pyrkiä ymmärtämään, mitä maailmassa tapahtuu. Ego puolestaan seuraa päivän tapahtumia valmiina tarttumaan niissä esiin tuleviin tunteisiin. Katastrofiuutisia katsoessaan ego voi kokea turvallisesti kotisohvalla istuen jotain, joka muistuttaa etäisesti paikalla olleiden todellisia kärsimyksiä.

Tilanne on paradoksaalinen. Tunteet kiinnostavat egoa, mutta se ei uskalla kokea niitä. Siksi se pyrkii näkemään niitä itsensä ulkopuolella. Suuttumusta, vihaa, kateutta ja kostonhimoa se toki tuntee, mutta ei aina tahdo myöntää sitä, ovathan nuo tunteet sen mielestä hyvään käytökseen sopimattomia. Muissa ihmisissä se saattaa kyllä havaitakin ne.

Ego ei tahdo kokea kärsimystä tai surua. Usein se ei halua myöntää muille eikä edes itselleen kokevansa tällaisia tunteita. Siksi se saattaa vaimentaa niitä ja ikäänkuin kääriä ne pakettiin ja kätkeä ne alitajuntaan. Tästä seuraa, että egolla ei ole voimaa kokea iloakaan muuten kuin typistettynä. Ego pelkää myös muiden ihmisten voimakkaita tunteita. Se ei ymmärrä, miten niihin tulisi suhtautua ja voi siksi pyrkiä vähättelemään, kauhistelemaan tai pilkkaamaan niitä.

Melko yleisen harhakäsityksen mukaan henkisellä tiellä tulisi vaimentaa ja ns. hallita surua ja iloa ja muitakin voimakkaita tunteita. Selviytyäkseen tästä ego saattaa pyrkiä ulkoistamaan aidot tunteet tietoisuudesta alitajuntaan ja kehittää niiden sijalle tunteiden kuvia, joilla se voi leikkiä mielensä mukaan. Se saattaa vaikkapa julistaa voittaneensa tunteensa. Leikkitunteistaan se ehkä voikin luopua.

Aidot tunteet eivät kuitenkaan ole egon luomuksia, vaan elämän säveliä, jotka soivat tahtoipa egomme sitä tai ei. Niiden kieltäminen tarkoittaisi tunnekylmyyttä ja todellisuuden kieltämistä. Toinen asia on, että olemme täysin vastuullisia siitä, mitä teemme tunteidemme johdattamana. Jos jotain on hallittava, niin näitä tekoja.

Egon ilo ja sielun ilo

Ego toki tuntee myös iloa. Oma tai läheisten menestys on sille ilon aihe. Muiden menestys on vaikeampi asia ja muuntuu helposti kateudeksi. Egon on oikeastaan vaikea käsittääkään sellaista mahdollisuutta, että iloa olisi olemassa ilman jotakin aihetta.

Yksi egon ongelmista on, että se on sidoksissa aikaan. Se muistaa menneisyyden ja pyrkii jatkamaan sen tulevaisuudeksi. Se tietää, että se, mikä on alkanut, tulee joskus myös päättymään. Siksi ego ryhtyy vahtimaan iloaan. Ego yrittää ylläpitää iloa melkeinpä millä keinolla tahansa, mutta pelkää ja odottaa sen loppuvan. Tässä pelossa on surun ja kärsimyksen sävy.

Kun ihminen kiinnostuu henkisestä kehityksestä, hänen egonsa kuulee puhuttavan sielusta ja muistakin korkeammista olemisen tasoista. Hän saattaa ryhtyä henkisiin harjoituksiin, jotka pyrkivät korkeisiin tietoisuuden tiloihin. Jokainen autuuden aste, jonka ego kuvittelee tavoittaneensa, kohottaa sen omahyväisyyttä ja siten vahvistaa sitä. Tämä estää yksilöä kokemasta iloa tai muitakaan tunteita sielun näkökulmasta.

Millainen tuo sielun näkökulma sitten olisi? Ihmisen tietoisuutta voi värittää sekä hänen egonsa että sielunsa, jonka kautta sielua korkeampienkin olemassaolon tasojen vaikutus tulee ihmisen ulottuville. Sielun voi käsittää ihmisen korkeamman hengen yksilöityneeksi osaksi. Dualistisen, egon suosiman katsomuksen mukaan  sielu ja ego ovat toisistaan erillään ja niiden välillä vallitsee kilpailu ihmisen hallitsemisesta. Ykseydellisempi näkökulma asiaan on, että molemmat heijastuvat aina ihmisen persoonallisuuteen. Tästä näkökulmasta sielu ja ego eivät ole kilpailijoita vaan yhteistyökumppaneita. Ihminen tarvitsee molempia voidakseen elää tässä maailmassa.

Sielu iloitsee, kun ihmisellä on hyvä olla ja kun hän tuottaa iloa muille. Sielun ilossa on taivaallisen ilon sävy, kauneus, rakkaus ja myötätunto kaikkea olevaa kohtaan. Sielu iloitsee omasta ja muiden onnistumisesta. Sielu tuntee myötätuntoa epäonnen kohdatessa ja iloitsee voidessaan antaa lohtua sellaisessa tilanteessa.

Kun egolle kerrotaan sielun iloista, se saattaa ajatella olevansa kelvoton. Sielu ei kuitenkaan tuomitse egoa sen kilpailujen tai surkeiden pikku ilojen takia. Se osamme, joka tuomitsee kyseenalaiset ilomme, on ego. Näin tekemällä se pyrkii erottautumaan sielusta. Sielu puolestaan seuraa sen toimia hyväntahtoisella myötätunnolla. Lopulta ego oppii ymmärtämään, että sielu ei hylkää sitä. Silloin sen on mahdollista käsittää, että yhdessä sielun kanssa sekin voi iloita vapaammin, täydellisemmin ja puhtaammin.

Puhdistava ilon energia

Sielu tuntee egon surut ja kärsimykset. Varovasti se tahtoo ohjata egoa katsomaan niitä sellaisina kuin ne ovat. Kun sielu itkee yhdessä egon kanssa, sen myötätunto avaa ihmisen sydämessä portit kokea nuo pelätyt tunteet ja nähdä niiden taakse, valoon, josta voi kasvaa uuden oivalluksen viisaus ja ilo, jolla ei näytä olevan alkua eikä loppua.

Sielu tietää ihmisen vaikeuksien suuruuden ja ymmärtää, että niiden voittaminen maallisella tasolla voi olla työlästä ja aikaa vievää. Se tahtoo helpottaa tuota urakkaa valaisemalla ihmisen olemusta ajattomuudesta kumpuavan ikuisen ilon säteillä. Lopulta ihminen on valmis ottamaan tuon ilon energian vastaan täydessä voimassaan. Silloin hän on valmis kokemaan surunsa ja kärsimyksensä puhtaina tunteina, joilla on tehtävänsä olemassaolon kirjossa, jotta ilon voima voisi vapaasti virrata hänen olemuksensa kautta ja valaista edelleen tätä maailmaa.

Puhtaan ilon energia koostuu jumalallisen tahdon, rakkauden, viisauden ja olemassaolon alkuperäisen kirkkaan prinsiipin voimista. Ne puhdistavat olemustamme fyysisellä, tunnetasolla ja erityisesti ajatuksen tasolla. Tuo energia on laajenevaa, mukaansa tempaavaa kauneuden, valon ja hyvyyden energiaa. Sillä on voima puhdistaa murheet ja surut ja tuoda ilo niiden sijalle. Se on ajaton, aluton ja loputon energia, onnellisuuden energia, joka ei tarvitse ulkoista ärsykettä syntyäkseen. Tuo energia on kuulunut olemukseemme aikojen alusta asti. Siksi emme voi menettää sitä milloinkaan.

Kokonainen kokeminen

Ego ei ehkä oikein tahdo ymmärtää edellä sanottua. Se muistuttaa, että on olemassa vielä joukko ongelmia, joita ei ole ratkaistu ja murheita, jotka odottavat esiin tuloa. Siinä se on tietenkin aivan oikeassa. Elämmehän tässä maailmassa emmekä kuvitteellisen vaaleanpunaisen pilven päällä.

Emme voi vapautua kärsimyksestä kieltämällä sen olemassaoloa emmekä etsimällä sitä. Voimme elää tässä maailmassa hetkestä hetkeen avoinna kaikelle, mitä kohtaamme. Voimme kokea kaikki tunteet ja elämän koko kirjon sitä mukaa kuin ne ilmenevät. Voimme ottaa täysin tietoisina, kokonaisina olentoina nämä vastaan juuri sellaisina kuin ne ovat. Voimme suostua siihen, että sisäinen viisaus saa johtaa meitä oikeaan suuntaan. Näin viriävässä vapaudessa puhdistavan ilon energia saa tilaisuuden virrata luonnollisesti kauttamme ja hedelmöittää maailman.

(Takaisin)