Menneelle kuolemisesta (Takaisin)
Seppo Ilkka
Kunnioitamme ja pelkäämme kuoleman mahtia. Kuitenkin menneisyys kuolee eläessämme hetkestä hetkeen. Osaammeko kuolla menneelle?
Ihmisen peloista suurimmat liittyvät monesti kuolemaan, fyysisen elämän loppumiseen. Uskonnot ja filosofiat ovat yrittäneet helpottaa tuota pelkoa tarjoamalla käsityksiä kuoleman jälkeisistä tapahtumista. Ne ovat myös lisänneet pelkoja asettamalla ankariakin vaatimuksia sille, miten tulisi käyttäytyä, jos tahtoo päästä kuoleman jälkeen hyvään olotilaan.
Jos katsomme luontoa ja elämää, näemme, että kuolema on elämän keskeinen osa. Elämää ylläpitää ravinto, joka kuolee viimeistään sulaessaan vatsassamme. Kasvien kuolleet lehdet rikastuttavat maata, niin että uudet kasvit voivat versoa. Eläinkunta syö kasveja ja toinen toisiaan. Elimistöstämme kuolee jatkuvasti joukoittain soluja. Samanaikaisesti niitä syntyy lisää siinä määrin, että tasapaino suunnilleen säilyy.
Aika rientää vääjäämättä menneestä nykyhetken kautta kohti tulevaa, jota ei vielä ole. Jokainen sekunti tuo meidät lähemmäs kuolemaa syntymämme hetken jäädessä kauemmas menneisyyteen. Nykyhetkellä mennyt jää taakse, kuolee pois palaamatta enää koskaan. Elämme jatkuvassa menneisyyden kuolinhetkessä. Samalla se on tulevan syntyhetki.
Monet henkiset opettajat ovat sanoneet, että meidän tulisi kuolla menneelle, jos tahdomme saada uutta ymmärrystä todellisuudesta. Jotta voisimme ymmärtää tällaista ohjetta, on tarkasteltava kuolemaa vapaana ennakkokäsityksistä ja peloista.
Tuntemattoman edessä
Ensimmäinen huomio kuolemasta puhuttaessa on, että poikkeuksetta kaikki, mitä pidämme tietona kuolemasta, on saatu fyysisessä maailmassa elossa olevien ihmisten kautta. Tämä koskee myös selvänäkijöitä, kanavoitsijoita ja ns. kuolemanrajakokemuksen kokeneita. Aivan viime aikoina ovat olleet esillä Eben Alexanderin ja Anita Moorjanin kertomukset omista kokemuksistaan kuolemanrajalla. Aiemmin on mm. Elisabeth Kübler-Ross tehnyt laajoihin materiaaleihin perustuvaa tutkimusta kuolemanrajakokemuksista.
En tahdo kiistää näiden kokemusten aitoutta. Niistä kerrottaessa näkyy monesti tietoisuuden voima ja henkilökohtainen varmuus siitä, että kokijat pitävät kokemuksiaan täysin todellisina. He voivat kuitenkin kertoa vain siitä, mitä juuri he ovat kokeneet. Ei ole ilman muuta selvää, että muut edes ymmärtävät heitä. Kanavoitsijoiden ja selvänäkijöiden laita on vastaavasti, hekin ovat vakuuttuneita viestiensä aitoudesta.
Kun joku kokee muistavansa asioita, joiden tuntee sijoittuvan menneisiin elämiin tai elämien väliseen aikaan, hänkin esittää kertomuksensa eläessään tässä maailmassa. Hän käyttää jotakin yleisesti tunnettua kieltä, jolla on omat rajoituksensa. En tahdo kiistää tällaistenkaan kertomusten aitoutta, huomautan vain, että nekin ovat joidenkin yksilöiden kokemuksia. Kertoja ei voi välttää jättämästä omaa leimaansa siihen, mitä kertoo.
Ei siten ole ihme, että ihmisillä on hyvinkin erilaisia käsityksiä siitä, mitä kuolemassa ja sen jälkeen tapahtuu; olemmehan perimmältään tuntemattoman edessä. Egolla on taipumus pelätä tuntematonta. Tämä on yksi syy siihen, että ylipäätään pyrimme muodostamaan käsityksiä ja teorioita kuolemasta. Egotasomme kuvittelee olevansa varmalla pohjalla, jos sillä on teoria, johon se päättää uskoa.
Vaihtoehtoja
Ihmiset, joilla on materialistinen maailmankatsomus, saattavat ajatella, että kuolemassa henkilökohtainen elämä vain sammuu, keho hajoaa ja siinä kaikki. Kehon ja aivotoiminnan kannalta näin epäilemättä käykin. Tämä on siinä mielessä lohdullinen ajatus, että jos ego sammuu, se ei myöskään jää murehtimaan tapahtunutta kuolemaansa. Se ei edes voisi kokea itse kuolemaa, koska sitä ei enää olisi sillä hetkellä. Ego voi kyllä ymmärtää, että kuolema lähestyy. Se voi odottaa kuolemaa ja pelätä tai myös kaivata sitä.
Ihmiskunnassa on kuitenkin kautta aikojen ollut yksilöitä, joilla on ollut kokemuksia yhteyksistä näkymättömään maailmaan. Heidän kertomustensa perusteella on syntynyt monenlaisia käsityksiä kuoleman jälkeisestä kohtalostamme. Uskonnot ovat omaksuneet näistä muutamia ja pitävät niitä totuutena. Historiasta on nähtävissä kehityslinjoja siitä, millaisia käsityksiä eri aikoina ja eri kulttuureissa on pidetty oikeina.
Useat ihmiset ovat saaneet ns. kuolemanrajakokemuksia. Niitä on epäilemättä esiintynyt kautta aikain. Viime aikoina niistä on käyty melko paljon keskustelua. Ihminen on tuntenut tällaisessa kokemuksessa olevansa irrallaan ruumiistaan. Hän on jossain vaiheessa kokenut, että hänen on pitänyt valita, jääkö hän henkimaailmaan vai palaako takaisin. Voimme tietenkin lukea vain niiden kertomuksia, jotka ovat palanneet. Heidän on saatettu antaa ymmärtää, että heidän olisi suotavaa palata, koska heillä on vielä tekemätöntä työtä Maan piirissä. Monet heistä sanovat, että ovat kokonaan menettäneet kuoleman pelon ja tahtovat nyt kertoa muillekin, että kuolema on kaunis kokemus, jota ei tarvitse pelätä.
Kertomukset kuolemanrajakokemuksista rupesivat yleistymään n. 1960-luvulta alkaen. Lääketiede oli silloin oppinut palauttamaan henkiin monia ihmisiä, jotka muuten olisivat kuolleet. Nämä kertomukset tukevat vahvasti henkistä maailmankuvaa. Niiden kokijat pitävät niitä ehdottoman totuudellisina. Kuoleman rajalta palanneen kokemus voi kuitenkin olla vain eräänlainen ensivaikutelma siitä, millaista hengen maailmassa on.
Eri henkilöiden kertomukset myös poikkeavat jonkin verran toisistaan, vaikka rajalta palanneiden pääviesti näyttää olevan, että he ovat kokeneet jotakin kaunista, rakkaudellista ja suurenmoista. Kerrotaan kuitenkin myös kokemuksen vaiheista, jotka ovat olleet vaikeampia. Ennen valoon pääsemistä on ehkä jouduttu kulkemaan pimeyden läpi.
Hengen maailman kosketus
Henkilön kuolema tarkoittaa sekä hänelle että hänet tunteville aikakauden vaihtumista. Perheenjäsenen, sukulaisen tai ystävän poismenoon liittyy eron surua. Monia käytännön asioita joudutaan järjestämään uudella tavoin. Aika, jona poismennyt oli tässä maailmassa toimivana ja tuntevana yksilönä, päättyy. Tässä asiassa ei ole neuvottelun varaa. Kuoleman on monesti ajateltu merkitsevän loppua, katoamista ja jopa unohdukseen joutumista. Myös henkisten opettajien ohje menneelle kuolemisesta on saatettu ymmärtää niin, että tulisi luopua menneisyydestä, unohtaa ja kadottaa se. Asia saa kuitenkin eri sävyn, jos tarkastelemme sitä uuden henkisen ymmärryksen valossa.
Kuoleman rajalla käyneet kertovat olleensa syvästi tietoisia olemassaolosta, jossa mennyt ja tuleva ovat samanaikaisia. He ovat saattaneet kohdata tuntemiaan aiemmin kuolleita ihmisiä ja erilaisia oman kulttuurinsa mukaisia henkiolentoja. Jotkut ovat voineet olla tietoisia myös tapahtumista ja ihmisistä tässä maailmassa. Perimmäisenä kokemuksena on ollut kaiken kattava myötätunto ja rakkaus. Universumin mahtavuus on ylittänyt kuoleman rajalla käyneiden käsityskyvyn, vaikka he ovat kokeneet tietoisuutensa vapautuneen maallisista kahleista.
Ajan kokemus on näissä kertomuksissa hyvin erilainen, kuin millaisena sen täällä tunnemme. Kysymys on ollut enemmänkin olemisesta kuin tekemisestä, vaikka henkiset kokemukset ovatkin seuranneet toisiaan jossakin järjestyksessä. Siten tuolla kokemisella on ilmeisesti oma logiikkansa ja tapansa edetä, vaikka kerrotaan, että tuossa tilassa ei ole käsitystä ajan kulumisesta. Maalliseen aikakäsitykseen tottuneen on vaikea ymmärtää, miten eri aikoina tapahtuneet asiat voivat olla yhtä aikaa läsnä ja miten myös tulevaisuus voi olla samalla läsnä. Tämä koskee myös pitkiä aikavälejä, satoja ja tuhansia vuosia.
Maallisen olemassaolon kannalta voitaneen ajatella, että tulevaisuus on läsnä mahdollisuuksina, joista valitsemme vapaalla tahdolla sen, joka toteutuu. Koko maailman mittakaavassa meitä valitsijoita on tietenkin hyvin monta.
Myös yhteys muihin ihmisiin ja koko luomakuntaan, Maahan ja universumiin on näiden kertomusten mukaan kokemuksena erilainen kuin ollessamme maallisessa muodossa. Kysymys on tietoisena olemisesta ja ykseydestä. Tämä ei kuitenkaan ole hävittänyt näitä kokemuksia saaneiden yksilöllisyyttä heidän palattuaan takaisin tähän maailmaan, eikä ilmeisesti myöskään sinä aikana, jona he olivat irrallaan kehostaan.
Nykyhetki ja ego
Ihmisen ego seuraa huolestuneena tapahtumien virtaa. Se tahtoisi pitää menneisyytensä elossa. Siihen kuuluvat ihmisen omaisuus, ihmissuhteet, ystävät ja vihamiehet. Siihen kuuluvat hänen ajatuksensa, tunteensa, mielipiteensä, tietonsa ja taitonsa. Siihen kuuluvat arki ja vapaa-aika.
Ego on kuitenkin tietoinen siitä, että maallinen on katoavaa. Siksi ego pelkää ja yrittää tarrautua menneisyyteensä varmistaakseen sen itselleen. Ajatus jonkin omistuksensa menettämisestä voi tuntua egosta lähes kuolemalta.
Jos egolla on vähänkin kokemusta elämästä, se tietää, että sen pelot saattavat toteutua. Siksi se yrittää jatkaa menneisyyden nykyhetken yli tulevaisuuteen, jossa asiat olisivat sen toivomassa järjestyksessä. Se luo menneisyydestään ja itsestään kuvan, josta se ei tahdo luopua, vaikka selvää aihetta olisi. Nykyhetki näyttää egon mielestä ohikiitävältä ja siksi merkityksettömältä. Egolle ajatus menneelle kuolemisesta voi tuntua aivan mielettömältä.
Menneen kuoleminen
Henkisten opastajien ohje menneelle kuolemisesta on saatettu käsittää ensi sijassa niin, että meidän olisi hyvä luopua vanhoista huonoista tavoistamme, antaa noiden tapojen kuolla. Täydellinen vanhan unohtaminen hetkestä hetkeen tarkoittaisi kaaokseen asettautumista. Tästä ei varmastikaan ole kysymys noissa ohjeissa.
Uuden ajan ymmärrys antaa kuitenkin erilaisen näkökulman kuolemaan. Kysymys ei olekaan loppumisesta, tyhjyydestä, katoamisesta, vaan vahvasta elämän virrasta, kuoleman, syntymän ja elämän samanaikaisuudesta. Kohtaamme sen tietoisuudessa, joka on kirkkaampi kuin olemme kuvitelleet voivamme kokea.
Jos käsitämme kuolemisen tällä tavoin ja sallimme menneisyyden kuolla tässä mielessä, voimme olla välittömästi tietoisia menneestä, nykyisestä ja tulevasta. Voimme olla tietoisia ykseydestä tavalla, joka on mahdollista vain, kun olemme selkeästi tiedostavia yksilöinä. Silloin olemme myös valmiita toimimaan tarkoituksenmukaisesti ja pitkäjänteisesti niissä asioissa, joissa sellaista tarvitaan. Ovathan kaikki nykyhetket mukana tämänhetkisessä nykyhetkessä.
Tämä ei ole unohtamista tai katoamista, vaan elämän sykettä. Nykyhetkessä on mukana myös ego puuhineen. Sekään ei katoa niin kauan kuin elämme aineen maailmassa, vaan se oppii hoitamaan omaa tehtäväänsä kirkkaan, valaistuneen tietoisuuden ohjaamana. Vain egon luoma tarrautuminen menneisyyteen voi kuolla poismenon merkityksessä.
Menneen kuollessa hetkestä hetkeen syntyy koko ajan uusi maailma, uusi olemassaolo, joka on jäntevästi yhteydessä menneeseen. Tuossa syntymässä tapahtuu myös vanhojen käytäntöjen uudelleen arviointi, joka ei riipu laeista, määräyksistä, uskomuksista tai opinkappaleista, vaan valaistuneen tietoisuuden ohjauksesta, sydämessä asuvasta oikeuden tunteesta. Menneisyyden kuolema vapauttaa kokemustemme ja tunteidemme annin esteettä käyttöömme, eläväksi viisaudeksi. Tuo viisaus on ja sen synnyttämä toiminta myös on nykyhetkessä, vaikka se sisältääkin ajassa tapahtuvia prosesseja.