Miten suhtaudumme pandemiaan?                    (Takaisin)

Seppo Ilkka

Keväällä 2020 maailmalle levisi kulkutauti, joka mullisti kaikkialla ihmisten elämää. Suhtautumisemme tilanteeseen testaa kykyämme rakkaudellisuuteen ja paljastaa itsekeskeisyytemme.

Niin sanotun koronaviruksen aiheuttaman sairauden (covid-19) leviämisestä kerrottiin ensin Kiinassa, mutta ennen pitkää sitä löytyi eri puolilta maailmaa. Kerrottiin helposti leviävästä sairaudesta, joka aiheuttaa monille vakavia oireita. Jotkut pelastuivat vain viikkoja kestävän tehohoidon avulla, osa menehtyi siitäkin huolimatta. Toisaalta osa potilaista sairasti taudin lievänä. Varsinkin lasten ja nuorten sanottiin yleensä selviävän siitä vähällä. Tautia vastaan ei ollut lääkettä eikä rokotusta. Joissakin paikoin tauti pääsi leviämään väestössä nopeasti, eivätkä sairaalat kyenneet antamaan apua monille niillekään, jotka olisivat voineet olla autettavissa. Epidemia herätti kaikkialla pelkoa. Maailman Terveysjärjestö julisti sen pandemiaksi eli maailmanlaajuiseksi vakavaksi kulkutaudiksi.

Yhteiskunta pysähtyi ja keskittyi taudin hillitsemiseen ja toisaalta tärkeimpien toimintojen turvaamiseen. Näin tehtiin kaikkialla maailmassa. Ihmisten liikkuvuutta, sosiaalisia kontakteja ja työ- ja talouselämää rajoitettiin. Suomessakin kouluja ja ravintoloita suljettiin toistaiseksi ja monia toimintoja on hoidettu etäyhteyksin. Kirjoittaessani tätä toukokuussa 2020 näyttää siltä, että Suomessa on tartuntojen määrä saatu pysymään hallinnassa. Nyt meillä jo odotetaan epidemian laantumista, vaikka se vielä on voimissaan maailmalla.

Monissa maissa pyrittiin suojaamaan erityisesti vanhempia ikäluokkia ja muitakin, joiden katsottiin olevan pahimmassa vaarassa. Näin tehtiin siitä huolimatta, että taudin ajateltiin olevan melko vaaraton suurimmalle osalle aktiiviväestöä. Ihmisissä heräsi halu olla apuna niille, joita pidettiin uhanalaisimpina. Nämä ovat toivoa-antavia merkkejä siitä, että ihmiskunta on edennyt tiellä kohti rakkaudellisuutta.

Talous ja politiikka

Rajoitustoimista seurasi vaikeuksia taloudellisista menetyksistä ja mahdollisten perheongelmien kärjistymisestä iäkkäiden ihmisten eristykseen. Oli pian ilmeistä, että kaikki tämä tulisi aiheuttamaan suuria ongelmia talouselämälle ja elinkeinoille. Tämä koskee sekä yksittäisiä kansantalouksia, että koko maailman taloutta ja niitä lukuisia ihmisiä, joiden työ ja siitä saatava ansio loppui tai vaarantui.

Valtiot ovat joutuneet ottamaan paljon velkaa selviytyäkseen epidemian niille aiheuttamista kustannuksista. Tämä pakottaa katsomaan, missä tilassa yhteiskunnat ovat. Kykenemmekö yhteistyöhön? Pyrkiikö joku ottamaan valtaa yli sen, mikä on tarpeen? Suomi on selviytynyt hyvin näistä testeistä. Meillä on vahva demokratia, ja poikkeuslakeja on käytetty varoen ja tarkoin rajaten. Maailmalta on kuulunut muunkinlaisia viestejä.

Yksi tämän kriisin opetuksista on, että tarvitsemme julkisen ja yksityisen talouden järkevää yhteistoimintaa. Tiukan paikan tullen yksityinen talous joutuu turvautumaan julkisen talouden tukeen. Julkinen talous tarvitsee yksityistä hoitamaan elinkeinoja ja tuottamaan tuloja yhteiseen kassaan. Yksityinen talous voi suunnata toimintansa joustavasti kohti yhteistä hyvää, jos se asettaa tämän päämääräkseen.

Kriisiaikoina on aiemminkin tapahtunut omaisuuden uusjakoa. Ne joilla on pääomaa ovat voineet saada halvalla haltuunsa niiden omaisuutta, joiden on ollut pakko myydä. Jotkut saattavat nytkin pyrkiä vaurastumaan tällä tavoin. Erilaisia yhteiskunnan jakamia hätäapurahoja saatetaan yrittää kanavoida yksityisiksi voitoiksi. Näissä kohdin saamme tilaisuuden nähdä moraalimme tason.

Tätä kirjoittaessa on vielä avoinna, millä tavoin nykyinen kriisi tulee lopulta vaikuttamaan rahoitusjärjestelmiin, elinkeinoihin ja maailmantalouteen. Kansainvälisessä työnjaossa saattaa tapahtua muutoksia. Kriisistä kärsivät eniten köyhimmät kansat ja ne yksilöt, joiden taloudellinen ja yhteiskunnallinen asema on heikoin. Tämä koskee sekä terveyttä että taloutta. Monet ihmiset voivat menettää vähäisenkin toimeentulonsa. Laajat muutokset elinkeinorakenteissa vaativat oikein suunnattuja toimia. Nämä testaavat ihmiskunnan kykyä yhteistyöhön. Itsekeskeisyytemme ja rakkaudettomuutemme tulevat vääjäämättä nähtäville näissä tapahtumissa.

Kuka on ”oikeassa”?

Ihmiskunta on joutunut odottamattomaan tilanteeseen. Päättäjät ovat kysyneet terveydenhoidon ja talouden asiantuntijoilta neuvoja, joihin perustaa päätöksensä. Tätä sinänsä tervejärkistä menettelyä on vaikeuttanut, että myös asiantuntijoilla on ymmärrettävästi ollut erilaisia näkemyksiä asiasta. Päätöksiä on jouduttu tekemään nopeasti epävarmojen tietojen pohjalta. Kun kriisi on ohi, saatamme ryhtyä jälkikäteen selittämään, miten asiat olisi mielestämme pitänyt hoitaa tai jättää hoitamatta. Tällä tavoin tuomme itsekeskeisyytemme ja rakkaudettomuutemme vastaansanomattomalla tavalla esiin.

Jotkut ovat esittäneet, että toimet taudin rajoittamiseksi ovat olleet liian massiivisia. Olemme Suomessa päässeet oikein ajoitettujen rajoitusten ansiosta varsin vähällä verrattuna moniin muihin maihin. Tämä saattaa jopa johtaa kuvittelemaan, että rajoituksia ei olisikaan tarvittu. Toinen asia on, että rajoitustoimista on tietenkin ollut monenlaista harmia ja ne ovat kohdelleet monia ihmisiä varsin kovasti. Voimme osoittaa rakkaudettomuutemme väheksymällä heidän ongelmiaan.

Toimien tarpeellisuudesta olisi ehkä hyvä kysyä niiden mielipidettä, jotka olivat töissä maaliskuussa 2020 esimerkiksi Italian tai Espanjan sairaaloissa tai vanhainkodeissa. Voisi kysyä myös niiden mielipidettä, jotka ovat poteneet sairautta useiden viikkojen ajan. Heidän kertomustensa mukaan kysymys on vaikeasta sairaudesta, ei mistään pikkuflunssasta. En ole pelkästään julkisen tiedonvälityksen varassa sanoessani tämän. Tunnen henkilöitä, jotka voivat vahvistaa sairauden vakavuuden oman kokemuksensa perusteella. Voimme osoittaa sydämettömyytemme ja rakkaudettomuutemme väheksymällä heidän kokemustaan. Monissa muissa maissa tauti näyttää edelleen vaivaavan pahasti. Emme voi vielä julistaa vaaran olevan ohi. Olemme joka tapauksessa mukana koko maailman yhteisössä ja riippuvaisia siitä, mitä muualla tapahtuu.

On myös esiintynyt niin sanottuja salaliittoteorioita, jotka koskevat tätä sairautta ja sen hoitotoimia. En anna niistä esimerkkiä, koska kertomalla sellaisen tulisin levittäneeksi sitä. Salaliittoteoriat väittävät paljastavansa asioita, joista ”virallinen” tiedonvälitys ei kerro. Emme tiedä, mitkä valeuutisia levittävät tahot saattavat olla niiden takana. Tässä prosessissa voi olla mukana myös näkymättömän maailman puolella astraalitasolla olevia häiriöiden aiheuttajia. Salaliittoteoriat johtavat herkuttelemaan ajatuksilla, jotka koskevat joidenkin muiden kuin itsemme tekemiä vääryyksiä. Tästä seuraa epäluuloja, kuvitelmia, pahan näkemistä itsemme ulkopuolella ja vihaa. Salaliittoteoriaan uskominen antaa kyllä hyvän tilaisuuden tunnistaa oman rakkaudettomuutemme. Tämä edellyttää meiltä tietoiseksi tulemista ja erottelukykyä.

Ihmisten mielipiteitä on kautta aikain pyritty ohjailemaan levittämällä valheita. Niiden tunnistaminen valheiksi saattaa olla vaikeata. Ammattietiikkaa noudattavien toimittajien voi sentään uskoa ainakin pyrkivän tarkistamaan uutistensa totuudellisuuden. Nähdäkseni Suomessa ei ole suurta syytä huoleen tässä kohdin. Uutisten kuulijan on kuitenkin kaikissa tapauksissa syytä säilyttää oma erottelukykynsä.

Henkisestä kehityksestä kiinnostuneilla on joskus taipumusta epäillä tavallista tiedonvälitystä. Satojen vuosien ajan on ollut vaarallista esittää valtauskonnosta tai maallisen hallitsijan mielipiteestä poikkeavia käsityksiä. Joissakin maissa tämä on edelleen vaarallista. Henkiset etsijät ovat monesti joutuneet toimimaan salassa. Tästä on syntynyt perinne ajatella, että henkiselle tielle lähtenyt tietää asioista enemmän ja paremmin kuin muut. Tämä laajenee helposti koskemaan muitakin asioita kuin etsijän omien tutkimusten kohdetta. Tämä ruokkii etsijän egoa, joka luulee olevansa muita parempi ja viisaampi. Tulemalla tietoisiksi saamme mahdollisuuden tunnistaa tässä rakkaudettomuutemme.

Karmallinen näkökulma

Näyttää siltä, että tämä pandemia ei uhkaa ihmiskunnan olemassaoloa. Ne ikäluokat, joiden on vuoro synnyttää uusia ihmisiä, selviävät ilmeisesti suurin joukoin hengissä. Tahdommeko spekuloida sillä, miten vähän kuolemantapauksia koronavirus on maassamme aiheuttanut? On arveltu, että tämä tauti ei ehkä edes lisää tilastollista kokonaiskuolleisuutta. Ilmeisesti se on vienyt rajan toiselle puolen varsin monia, joilla olisi muutenkin ollut verraten vähän elinaikaa jäljellä. Mitä mieltä olemme tästä? Nämä ovat oivallisia kohtia havaita meissä oleva rakkaudettomuus. Tällä on merkitystä henkilökohtaisen karmamme kannalta. Millaisia oman tulevaisuutemme siemeniä kylvämme nyt?

Henkisissä opeissa esitetään kärsimystemme ja kuolemamme tulevan vääjäämättä silloin, kun niiden aika on. Riippumatta siitä, onko asia todella näin ennalta määrätty vai ei, on syytä katsoa, miten suhtaudumme tähän väitteeseen. Jos jätämme muut kärsimään vedoten heidän karmalliseen kohtaloonsa, osoitamme rakkaudettomuutta. Egomme osoittaa sillä tavoin myös kuvittelevansa itsensä heitä viisaammaksi ja korkeammalla tasolla olevaksi.

Jos julistamme, että emme pelkää kuolemaa tai kärsimystä, koska karma kuitenkin tuo mitä on tuodakseen, egomme kuvittelee olevansa erittäin korkealla henkisellä tasolla. Parempi olisi tunnistaa meissä oleva pelko ja noudattaa tervettä varovaisuutta. Terve varovaisuus ei tarkoita pelkotilan valtaan jäämistä, vaan pyrkimystä suojata asianmukaisella tavalla käytössämme oleva ihmiskeho. Tämä on käsittääkseni karmalliselta kannalta suositeltavaa.

Taudin herättämällä yleisellä pelolla on myös sellainen juuri, joka viittaa ihmiskunnan ikiaikaisiin kokemuksiin. Lajimuistissamme ja yksilöllisissäkin jälleensyntymismuisteissamme on kuvia kulkutaudeista, jotka tulivat kylään ja lähtivät pois vasta kun kylä oli tyhjä tai lähes tyhjä ihmisistä. Arvelen, että tämä sairaus on herättänyt meissä näitä muistoja. Joka tapauksessa meidän on nyt aika nähdä, että luonnolla on edelleen olemassa keinoja rajoittaa liian suuriksi kasvavia populaatioita.

Tässä on nähtävissä karman toiminta. Olemme kohdelleet luontoa monin tavoin kaltoin. Nykytilannetta ei voine kuitenkaan pitää karmalliselta kannalta rangaistuksena, vaan lempeänä opetuksena, muistutuksena asemastamme Maan ja sen luonnon hoitajana. Nyt jos koskaan on aika tulla tietoiseksi rakkaudettomuudesta, jolla olemme haalineet rikkauksia.

Mitä siis opimme?

Olemme joutuneet ihmiskuntana ja yksilöinä pysähtymään katsoaksemme, millaisia todella olemme ja mitä tahdomme. Tällaista pysähtymistä ovat lukuisat henkiset opettajat ehdottaneet oppilailleen, kukin omana aikakautenaan ja omalla tavallaan. Nyt pysähdys tuli kaikille, ei vain niille, jotka ovat ilmoittautuneet henkisiksi etsijöiksi. Pelkkä pysähtyminen ei kuitenkaan riitä. Oleellista on, mihin se johtaa. Riittävätkö saadut oivallukset ohjaamaan toimintaa rakentavaan suuntaan? Opimmeko yhteistyötä? Mitä pysähdys paljastaa kyvystämme rakkauteen? Näihin kysymyksiin on ainakin yhtä monta vastausta kuin on yksilöitä, yhteisöjä ja yhteiskuntia.

Yhteisötasolla joudumme selvittämään kantamme oikeudenmukaisuuteen ja kansojen väliseen yhteistyöhön. Miten tahdomme ratkaista pääoman ja työvoiman välisen suhteen, yksittäisten kansojen osalta ja maailmanlaajuisesti? Joudumme ratkaisemaan, miten löydämme oikean tasapainon taloutemme ja planeetan luonnon välillä. On ymmärrettävä, mitä meidän tulee korjata, jotta pääsisimme valoisaan suuntaan. Olemme tästä kollektiivisessa vastuussa.

Kokemamme pysähdys on tarjonnut arvokkaan mahdollisuuden tulla tietoisiksi omasta rakkaudettomuudestamme. Olemme saattaneet oivaltaa, miten itsekeskeisesti suhtaudumme tilanteeseen. Näiden asioiden ymmärtäminen on käsittääkseni kehittymisellemme monin verroin tärkeämpää kuin kuvitelma siitä, miten korkeasti henkisiä ihmisiä olemme. Rakkaudettomuutemme ja egoismimme tunnistaminen yhä uudelleen ja uudelleen on ensi askel oikeaan suuntaan, niin yksilöille kuin yhteiskunnillekin. Osaammeko suhtautua niihin armolla ja rakkaudella?

(Takaisin)