Suomalaisuuden ydintä ja sen ilmennystä etsimässä              (Takaisin)

Seija Aalto

ESITELTÄVÄT KIRJAT: 

Maailman paras maa

Toim. Anu Koivunen

SKS 2012

Tommi Uschanov

Miksi Suomi on Suomi

TEOS 2012

Maailman paras maa

 Suomi ja suomalaisuus puhuttavat.  Etsimme uudessa ajassa ominta laatuamme, tehtäväämme kansakuntien joukossa ja pohdimme, miten tähän on tultu.

Aiheesta suorastaan tulvii kirjallisuutta. Vuoden 2012 lopussa ilmestyi Anu Koivusen toimittama artikkelikokoelma Maailman paras maa. Kirjan nimen voi ajatella heijastavan 2010 julkistetun maabrändityöryhmän raporttia Tehtävä Suomelle, jossa oli runsaasti kansallista itsetuntoa kohottamaan pyrkiviä iskulauseita ja tulevaisuuden tavoitteita. Koivusen toimittama teos pyrkii irtautumaan kyseenalaistamattomasta Suomi-kuvasta. Kirjan tekijät tutkivat, mistä Suomen ja suomalaisuuden tuntu syntyy. Kirjan nimi viittaa siihen, että tekijät haluavat tutkia ajatusta Suomen ja suomalaisten paremmuudesta ja selvittää sitä, miten tuo kuva vaikuttaa käsityksiin itsestämme ja maailmastamme.

Teoksen kirjoittajina on 12 suomalaista tutkijaa ja taiteilijaa, jotka edustavat mm. historian, kotimaisen kirjallisuuden, kansatieteen, elokuvatutkimuksen, teatterin ja draaman ja taloustieteen alueita. Runsas tulkintakehys takaa sen, että suomalaisuus saa osuvaa valaisua.  Esittelen muutamia poimintoja sisällöstä.

Näkökulmia suomalaisuuden tuntuun

Ensimmäisessä luvussa suomalaisuutta lähestytään uussuomalaisuuden, ruotsinsuomalaisuuden ja Venäjän kautta.   Hanna Snellman esittelee 1970-luvulla alkanutta tutkimushanketta Ruotsin suomalaisten siirtolaisten elämästä. Tutkijat olettivat löytävänsä selvärajaisia merkkejä suomalaisesta identiteetistä. Suomalaisista kodeista löytyi toki suomalaisina pidettyjä esineitä ja tapoja, mutta eheää suomalaista identiteettiä ei löytynyt. Tutkijat totesivat, että kansallinen identiteetti on moninainen ja muuttuva. Mallorcalta tuotu sombrero ja Suomesta tuotu porontalja olivat omistajalleen yhtä tärkeitä identiteetin määrittäjiä!

Anna-Lena Laurén tuo esiin suomalaisen ja venäläisen kansakunta-ajattelun samuuksia ja eroja. Lauren on julkaissut Venäjää käsitteleviä kirjoja. Hän toteaa, ettei ole koskaan ollut niin suomalainen kuin asuessaan Moskovassa eikä koskaan niin epäsuomalainen kuin palatessaan Suomeen. Häntä oudoksutti Suomeen palatessaan mm. se, että ihmiset ottavat asiat kirjaimellisesti eivätkä ymmärrä vivahteita, kuten venäläiset.   Hän ihmetteli myös, kuinka juuri kukaan ei kysy epähienoja kysymyksiä eikä välitä siitä, mitä hänelle kuuluu, toisin kuin Venäjällä.

Kansallista muisti- ja historiapolitiikkaa

 Henrik Meinander pohtii, miten ja miksi käsitteestä ”erillissota” tuli niin olennainen osa Suomen historian kuvausta. Suomen historia mielletään omaksi suureksi isänmaalliseksi kertomukseksi. Kertomuksen ydin on suomalaisten taistelu olemassaolostaan itsenäisenä valtiona. Meinanderin mukaan historiaamme kuvataan kapeasti, niin kuin meillä olisi ollut vain omia sotia, irrallaan maailman tapahtumista.

Kati Mikkola tarkastelee kirjoituksessaan Karjalaa, joka on vuosikymmeniä ollut paitsi maantieteellinen myös mentaalinen paikka. Pohditaan Karjalan asemaa Suomen kansallisessa kertomuksessa. Karjalasta on etsitty alkusuomalaisuutta. Se on kansakunnan ”virallinen toinen”, johon suhteutettuna Suomea on kuvattu ja luokiteltu. Se on ollut Suomen myyttinen kerrostuma, yhteinen muinaisuus.  Toisen maailmansodan jälkeen se on ollut myös kansakunnan antama uhri ja nostalgian ja kansakunnan kollektiivisen terapian kohde.

Tyytymätön voittaja

Juhana Vartiainen kysyy artikkelissaan Tyytymätön voittaja, miksi globaali markkinatalous pelottaa ja ahdistaa nykysuomalaisia, vaikka se on mahdollistanut Suomen hyvinvointivaltion synnyn. Suomi kuuluu taloudellisesti maailman eturivin maihin. Vartiainen kysyy, miksi markkinatalous vaikuttaakin 2000-luvulla armottomalta.  Hän toteaa, että markkinatalous on ”koivun ja tähden” lapselle julma, mutta vielä julmempaa olisi sulkea silmät sen todellisuudelta ja muuttuvalta maailmalta.

Suomi maailman paras maa vai itsekritiikin mestari?

Marja Jalava pohtii artikkelissaan suomalaisen itseruoskinnan taustoja ja ilmenemistä 1800-luvusta nykypäivään. Kun yhdysvaltalainen Newsweek-lehti valitsi 2010 Suomen maailman parhaaksi maaksi, hämmästyneimpiä olivat suomalaiset itse. Alkoi valtava polemiikki ja kysely, kuinka tämä voi olla mahdollista monien puutteidemme takia.  Samana vuonna vähän aiemmin filosofi Pekka Himanen oli kutsunut Suomea ”murheellisten laulujen maaksi”, jossa viidesosa kansasta voi pahoin.  Esimerkkinä samalta ajalta on Helsingin Sanomien pääkirjoitus vuodelta 2009, jossa sanotaan Suomen olevan ”sisäsiittoinen, byrokraattinen ja tasapäistävä”. Suomessa tapa tuottaa suomalaisuutta puutteina ja vajeina on tullut vakiintuneeksi osaksi suomalaisuuspuhetta.

Artikkelissa tarkastellaan sitä kritiikkiä, jota sivistyneistön edustajat ovat esittäneet Suomesta ja suomalaisuudesta. He ovat samalla kertaa sisä- ja ulkopuolisia kritiikin suhteen. Suomalaisuuspuheen tarkoitushan on saada ihmiset samaistumaan kansakuntaansa ja tuntemaan yhteenkuuluvuutta, meillä kuitenkin paljolti negaation kautta. Jo 1800-luvulla Suomen vastakohdaksi asetettiin Eurooppa ja ”vanhat eurooppalaiset sivistyskansat”. Jalava toteaa, että suomalaisen itseruoskinnan pitkää perinnettä voi tarkastella myös symbolisena vallankäyttönä, jonka avulla maan sivistyneistö on vahvistanut identiteettiään.

Maailman paras maa on ansiokas, ajatuksia herättävä suomalaisuuden esittely.  Kirjoittajien asiantuntemus ja näkökulmien moninaisuus vie lukijan valloittavalle löytöretkelle kansalliseen identiteettiin.

Miksi Suomi on Suomi

Tommi Uschanov pohtii kiintoisassa kirjassaan Miksi Suomi on Suomi sitä, mitkä piirteet tekevät Suomesta juuri Suomen. Teos on viimeinen osa Suomea käsittelevästä trilogiasta.

Uschanov lähtee ajatuksesta, että suomalaiset eivät useinkaan näe Suomea Suomelta. Totuus Suomesta kuuluu totuuksiin, jotka ovat kaikkien tiedettävissä, mutta joita kukaan harvemmin ajattelee. Hän vertaa Suomea Euroopan maihin, erityisesti pohjoismaihin.

Pitääkö suomalaisten irtautua ns. metsäläisyydestä?

 Uschanov esittelee menetelmiä, joiden avulla maiden eroja voi tutkia. Kirjassa otetaan kantaa vuosikymmeniä jatkuneeseen keskusteluun eräästä Suomen erityispiirteestä.  Väitetään, että suomalaisten suhde todellisuuteen olisi yksitasoisempi kuin muilla niin sanotuilla sivistyskansoilla.  Tähän liittyy ajatus, että kyseessä on kulttuurinen vamma, josta pitäisi päästä eroon esim. ”avaamalla ovet Eurooppaan”.

Aiheeseen liittyviksi lähtökohdiksi on otettu Klaus Mäkelän, Risto Alapuron ja Eero Tarastin 80-luvun artikkelit, jotka kuuluvat suomalaisen yhteiskuntateorian klassikkoteksteihin.  Mäkelä tuo artikkelissaan esiin ajatuksen Suomen yhtenäiskulttuurista, ja Alapuro toteaa, että suomalaisessa kulttuurissa on yksi ainoa merkitystaso. Tarasti lisää tähän ajatuksen, että paitsi että suomalaiset tulkitsevat merkkejä ja merkityksiä vain yhdellä tavalla viittaamassa suoraan todellisuuteen, myös merkkien määrä on poikkeuksellisen vähäinen.

Väitteet suomalaisen kulttuurin köyhyydestä ovat ymmärrettävästi herättäneet vastustusta. Uschanov esittelee hauskoin esimerkein todisteita puolesta ja vastaan. Hän vertaa mm. suomen ja englannin kieltä ns. köyhyyden kannalta. Suomessa käytetään samanvahvuisen viestin perillemenoon vähemmän sanoja kuin englannissa, erityisesti markkinoinnissa. Totuudellisuus on Suomessa keskeinen asia. Esimerkiksi kirjallisuudelta, jopa viihdekirjallisuudelta odotetaan yksityiskohtien paikkansapitävyyttä.  

Monen sukupolven ajan on päivitelty suomalaisten ”metsäläisyyttä”, jolla tarkoitetaan sulkeutuneisuutta ja sosiaalisten tilanteiden välttämistä. Metsäläisyyspuhe tarjoaa yksinkertaisen selityksen: suomalaiset ovat metsäläisiä, koska meille on annettu kuva, että Suomessa on perinteisesti asuttu yksinäisinä uudisraivaajina metsissä. Selitys ei Uschanovin mukaan pidä paikkaansa. Suomi on ollut perinteisesti maatalousmaa, metsätalousvaltainen siitä tuli vasta 1800-luvulta lähtien. Maatalous-Suomessa ihmiset asuivat enimmäkseen kylissä maan eteläosien viljelyalueilla. Lisäksi harvemmin asutuilla alueilla Itä-Suomessa asuvat ihmiset ovat vilkkaita ja sosiaalisia, eivät lainkaan sulkeutuneita ”metsäläisiä”. Me suomalaiset emme ehkä ole niinkään eläneet metsien puristuksessa kuin metsäläisyyspuheen puristuksessa.

Kuka muistaa hyvinvointivaltion luojat?

Kirjan toinen luku käsittelee suomalaista valtiota ja sen erityislaatua. Uschanov kysyy, miksi hyvinvointivaltion Suomeen luoneita ihmisiä ei muistella kansallissankareina, vaikka hyvinvointivaltio on suomalaisille läheinen ja rakas.

Vuonna 2009 tehtiin kyselytutkimus, jossa yli 90 % vastaajista oli osin tai täysin samaa mieltä väitteestä, että hyvinvointivaltion rakentaminen ”muutti suomalaisten elämää enemmän kuin mikään muu 1900-luvun kehitys”. Vuonna 2004 Yle järjesti katsojaäänestyksen 100 suurimmasta suomalaisesta. Suurin osa kärkipaikoista meni sotiin liittyneille sankareille.  Sosiaalipoliitikkoja ei listoilta löytynyt juurikaan. Suomalaisen hyvinvointivaltion luojia ei muisteta kansallissankareina.

Miksi rikkaat suomalaiset esiintyvät köyhinä ja kipeinä?

Kirjassa otetaan vahvasti kantaa siihen, että Suomi ei ole valinnut monissa maissa yleistä keynesiläistä talouspolitiikkaa. Keynesin mukaan valtiovallan tehtävänä on tasoittaa talouden suhdannevaihteluja. On hillittävä nousukausien ylikuumenemista ja laskukausien aikana politiikkaa on löysättävä. Uschanov pitää tärkeimpänä suomalaista talousajattelua leimaavana piirteenä yltiöpessimismiä. Esimerkiksi valtion velka rinnastetaan jatkuvasti yksityishenkilön tai kotitalouden ottamaan pankkilainaan, jonka kanssa sillä on vain vähän yhtäläisyyksiä.  Talouspessimismiin kuuluu myös ajatus, että valtion käyttämä raha menee peruuttamattomasti kaivosta alas, ikään kuin valtio ei tekisi tuottavia investointeja lainkaan.

Tyypillinen suomalaisen talouskeskustelun piirre on moralistisuus. Ei niinkään keskustella siitä, millainen talouspolitiikka on tarkoituksenmukaista tai epätarkoituksenmukaista kuin siitä, millainen politiikka on hyvää tai pahaa. Englannin ja suomen kielen talouspoliittisten avainsanojen vertailu tuo esiin kiintoisia eroja. Suomen kielen sanat ”lama” ja” elvytys” ovat vahvoja lääketieteellisiä metaforia, joissa on kyse jo lähes kuolemanvaarasta. Englannin vastaavat sanat ”depression” ja ”stimulus” viittaavat siihen, että ollaan vain hieman alla päin ja avuksi riittää suunnilleen vitamiinitabletti tai kirkasvalolamppu. Talous on Suomessa niin vakava asia, että suomalaiselle kielenkäytölle muuten ominainen tapa välttää dramatisoimista ei koske sitä.

Historiaton Suomi ja historian harhat

Kolmannessa luvussa pohditaan Suomen historiaa ja suomalaisen nykykulttuurin suhdetta siihen. Määrän ja laadun osalta historian akateeminen tutkimus elää kukoistuskautta. Tutkimukselle on avautunut uusia suuria alueita, joiden tarkastelu on aiemmin ollut kiellettyä. Suomi on kuitenkin Uschanovin mukaan jokseenkin historiaton maa, esimerkiksi poliittisen historian ja sosiaali- ja kulttuurihistorian suhteen. Tekijä esittää runsaasti esimerkkejä eri yhteyksissä esiintyvistä asia- ja ajatusvirheistä.

Esimerkiksi keskustelussa nykyisen eläkejärjestelmän tulevaisuudesta ei ole viitattu eläkejärjestelmän monimutkaiseen syntyprosessiin. Järjestelmän syntyä ei ilmeisesti koeta edellytyksenä pätevyydelle keskustella eläketeemasta. Historian tuntemiselle on tilausta myös keskustelussa alkoholipolitiikasta.  Suomalaisesta viinapäästä on vuosikymmeniä jatkunut keskustelu, jonka mukaan suomalaiset käyttävät alkoholia eri tavoin kuin ns. sivistyskansat. Väitetään myös, että suomalaiset eivät ole tottuneet alkoholiin, vaikka alkoholijuomia on käytetty Suomessa esihistorialliselta ajalta saakka. Kirjassa tuodaan esiin suuri määrä faktoja, joiden perusteella alkoholikeskusteluun tulee uusia näkökulmia.

Esimerkkejä historian tuntemisen tarpeellisuudesta tarjoaa Kati Mikkolan väitöskirja Tulevaisuutta vastaan (2009), joka kuvaa uusien asioiden vastustamista maalaisväestön keskuudessa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Suomessa. Vastustettavia asioita olivat esim. kirjat, koulunkäynti, valokuvaus, apulanta, radio, juna, lentokone, polkupyörä. Perusteluina käytettiin uskonnollisia argumentteja. Fundamentalismi oli vahvaa.

Uschanov on nimennyt historiaan liittyviä ajatusharhoja, jotka muodostavat nelikentän. Neljästä harhasta kaksi liioittelee asioiden vanhuutta ja toiset kaksi niiden uutuutta, ja vastaavasti kaksi liioittelee asioiden ajankohtaisuutta ja kaksi vähättelee sitä.  Hitausharhassa jotain kauan sitten päättynyttä pidetään ajankohtaisena. Nopeusharhassa muutosten nopeutta liioitellaan tilanteissa, joita luonnehtii muuttumattomuus. Perinteisyysharhassa uutta ilmiötä pidetään vanhana. Äskettäisyysharhassa jotain vanhaa pidetään uutuutena ja usein huonontumana entisestä. Harhoja valaistaan kirjassa lukuisin, hyvin perustelluin esimerkein.

Uuden ajan totuuden etsintää

Uschanovin teos on suuri apu totuuden etsinnässä Suomesta ja suomalaisuudesta.  Realistisempi kuva suomalaisesta identiteetistä on tarpeen uuden ajan tienviittana, joka auttaa harhakäsitysten poistamisessa totuuden tieltä. Kirja vakuuttaa lähdeaineiston runsaudella, väitteiden perusteluilla ja uusilla, osin yllättävillä tiedoilla. Kirjoitustapa on elävä ja huumorillinen. Todella suositeltava teos meille suomalaisille!

(Takaisin)