Mitä tarinaa elämme?                   (Takaisin)

Seppo Ilkka

Maailma on tarinoista koottu. Mitä tahdomme kertoa itsellemme itsestämme? Onko tarinamme totuutta sisältävä vai onko se tosi?

 

Joidenkin vuosien takaisessa iskelmässä laulettiin, että jokainen ihminen on laulun arvoinen. Tuo laulu on hänen tarinansa, kertomus ihmisestä ja siitä millaisena me näemme hänet. Näemmekö toisaalta edes itseämme sellaisina kuin olemme? Millaisena tahdomme muiden näkevän meidät? Meillä on useita tarinoita itsestämme ja muista. Niistä koostuu kokemuksemme maailmasta ja itsestämme. Tutustumme elämämme aikana moniin tarinoihin ja kehittelemme niitä itse.

Tarinoita on kerrottu nuotiotulilla, iltapuhteina, pitkien matkojen huviksi, ajankuluksi. Lapsille on kerrottu satuja, jotka valmistavat heitä elämään. Kirjallisuus, näytelmät ja elokuvat koostuvat tarinoista. Lukijan, katsojan tai kuulijan mielikuvitus luo osuutensa tarinaan. Kuvataiteessa ja musiikissa katsojan tai kuulijan kokemus vaikuttaa tarinaan vieläkin enemmän.

Pyrimme noudattamaan monenlaisia kertomuksia, suunnitelmia siitä, millaista elämämme tulisi olla. Tarina, jonka kerromme itsellemme itsestämme, määrittää toimintaamme ja suhtautumistamme maailmaan.

Suvun ja yhteisön tarinat

Olemme lapsina pitkään vanhempiemme ja muidenkin ihmisten huolenpidon varassa. Opimme heiltä kielen ja lukuisia taitoja, joita tarvitsemme. Emme voi välttää kohtaamasta yhteisömme tarinaa, sen saavutuksia, ylpeydenaiheita ja kärsimyksiä, sen historiaa ja toiveita.

Opimme noudatettavat tabut ja hyväksytyt ajatustavat, kiellot ja käyttäytymissäännöt. Oppimme tulee vain osittain sanallisten ohjeiden kautta. Omaksumme perinnettä melkeinpä enemmän seuraamalla ihmisten toimintaa. Tällä kaikella on taipumus juurtua syväksi, usein suurelta osin alitajuiseksi käsitykseksi siitä, mikä on luonnollista elämässä.

Luopuminen haitalliseksi katsomastamme perinteestä vaatii kyseenalaistamista ja tietoista ponnistelua. Saatamme kuitenkin jäädä kaipaamaan vanhoja tapoja tai tuntea syyllisyyttä niiden rikkomisesta.

Eri ihmisillä nämä elämän lähtökohdat voivat olla kovin erilaisia. Saattaa olla vaikea ymmärtää niitä, joiden tausta poikkeaa merkittävästi omastamme. Elimmekö kaupungissa vai maaseudulla?  Synnyimmekö köyhään vai rikkaaseen perheeseen? Millaiset suhteet perheemme jäsenillä oli? Millaisia kykyjä, taitoja ja tietoja meillä oli? Saimmeko koulutusta? Millainen käsitys perheessämme ja ystäväpiirissämme oli henkisistä asioista?

Perustarinoista on lukemattomia muunnelmia. Oma tarinamme on meille läheisin, vaikka opimmekin ajan myötä näkemään, että on muitakin tarinoita. Muiden tarinat saattavat myös vaikuttaa meihin niin paljon, että niistäkin tulee osa meidän tarinaamme.

Tunteiden tuulet

Elämä ja sen tarina ei ole vain tapahtumien luettelo. Kun ajattelemme mennyttä, ovat kokemuksiin liittyvät tunteet se varsinainen voima, joka saa meidät muistamaan niitä. Voi olla, että päällisin puolin muistelemme tapahtumia, mutta itse asiassa tarina elää tunteiden varassa.

Koemme iloa, surua, pelkoa, vihaa, häpeää, innostusta, intohimoa, rakkautta ja monia muita tunteita. Olemme iloinneet ja kärsineet ja aiheuttaneet iloa ja kärsimystä muille. Emme aina edes tunnista, mistä tunteesta on kysymys, mutta koemme sen silti. Koemme elämämme tarinan oikeastaan enemmän elettyjen tunteiden kautta kuin historiana, joka kertoo vain tapahtumista.

Egomieli pyrkii arvottamaan kokemansa tunteet hyviksi tai huonoiksi. Se ei monesti halua muistaa joitakin ikäviä tapahtumia, ja saattaa piilottaa niitä alitajuntaan. Se kaunistelee muistojaan, korostaa omaa hyvyyttään ja muiden pahuutta. Ego moralisoi tunteitamme ja saattaa pitää esim. vihaa, pelkoa tai kateutta kiellettyinä tunteina. Se voi yrittää selittää, että emme tunne niitä. Tällä tavoin se pyrkii muokkaamaan tarinaamme. Todelliset tunteet jäävät kuitenkin vaikuttamaan alitajunnasta käsin. Sieltä tunteiden tuulet voivat puhaltaa purtemme myrskyävälle merelle. Kätkettyjen tunteiden olemassaolon tunnistaminen on vasta ensimmäinen askel matkalla, joka johtaa siihen, että suhtaudumme niihin terveesti.

Kätketyt muistot

Osa tarinastamme on piilossa. Emme tahdo kertoa kaikkea itsestämme muille, eikä sellainen olisikaan viisasta. Häpeämme joitakin tekojamme, sanojamme ja ajatuksiamme. Häpeä ei oikeastaan riipu siitä, olemmeko todella tehneet jotain pahaa vaan siitä, että tunnemme rikkoneemme jotain oikeana pitämistämme kertomuksista, eettisistä tavoitteistamme tai ympäristön odotuksista.

Meillä saattaa olla sielunhaavoja, joita on hyvin vaikea paljastaa. Olemme ehkä kokeneet jotain traumaattista. Voi olla, että nämä muistot ovat niin vaikeita, että emme tahtoisi itsekään nähdä niitä. Saatamme pyrkiä kätkemään ne alitajuntaan. Ne eivät kuitenkaan poistu sieltä itsestään, vaan vaikuttavat tarinaamme, mahdollisesti jopa dominoivasti.

Traumojen ja häpeän julkinen käsittely vie tuskin eteenpäin, mutta on tärkeätä olla rehellinen oman itsen edessä. Vain sillä tavoin voi ryhtyä purkamaan näitä vaikeita tarinoita. Saatamme tarvita siihen asiantuntevaa apua. Kysymys on kovasta ja usein pitkäaikaisesta henkisestä työstä. Julistautuminen henkisesti kehittyneeksi ei vapauta traumoista tai häpeän tunteesta, vaikka saatamme tuntea vetoa paeta tällaiseen tarinaan. Kärsimys ei nosta Hengen korkeuksiin, vaikka saattaakin antaa elämänkokemusta.

Kansojen tarinat

Valtioilla, kansakunnilla ja kansanryhmillä on omat historiansa ja pyrkimyksensä. Kansan tarinassa ovat mukana sen tavat, sivistys ja kulttuuri, elinkeinot, koettelemukset ja menestykset, sankarit, konnat ja viholliset. Myös kansojen kokemukset vaikuttavat voimakkaimmin niihin sisältyvien tunteiden kautta. Yhdellä kansalla on kuitenkin monta tarinaa. Riippuu omasta ja yhteisömme katsomuksista, mitä niistä korostamme.

Kertomuksilla entisistä vihollisista on taipumus toistua tai jäädä rasitteeksi kansanryhmien välille. Tarinat voivat ylläpitää vanhojen kärsimysten muistoja. Ne voivat ylläpitää pelkojamme, vihaamme ja taipumustamme väkivaltaan. Siksi tällaisten tarinoiden purkaminen vaatii pitkäjänteistä rauhantyötä, realismia ja luottamuksen rakentamista. Toisaalta näilläkin kertomuksilla on paikkansa, jotta ymmärtäisimme oikein historiaa. Meillä on vastuu siitä, mitä teemme tällaisella perinnöllä.

Tahdommeko hoitaa kansallisia traumojamme? Emme voi tehdä sitä, jos suljemme silmämme tarinoilta, joita kansa pitää totena. Menneisyys oli mitä oli; emme voi sitä muuttaa. Nykyaikaan vaikuttavat historiallisten tapahtumien ohella vanhat kertomukset, tarinat ja niiden synnyttämät tunteet. Ne kuuluvat nykyiseen todellisuuteen. Ensimmäinen askel trauman purkamisessa on oikean kuvan saaminen asioista. Puolueeton historiantutkimus on tässä korvaamattomaksi avuksi.

Oman kansamme tarina on mukana kertomuksessa, jota kerromme itsellemme itsestämme. Siihen kuuluvat kansanviisaus, runous, taide, musiikki ja kansanluonne. Siihen kuuluvat maamme korkea koulutustaso, teollisuuden ja talouden nousut ja laskut, yhteiskunnalliset virtaukset ja päivän politiikka. Siihen kuuluu arkipäivä tämän kansan jäsenenä. Siihen kuuluu arkipäivä tämän planeetan kansalaisena. Kukin meistä kertoo tästä kaikesta omanlaistaan tarinaa. Jatkamme sitä eteenpäin ja samalla muokkaamme sitä, kun kerromme siitä nuoremmille sukupolville.

Aatteiden lumo

Tarjolla on suuri joukko erilaisia aatteita, ideologioita, uskontoja, maailmanselityksiä ja henkisiä käsityksiä. Diktatorisissa maissa pakotetaan kansalaiset noudattamaan hallituksen ideologiaa. Meillä Suomessa on suuri vapaus valita aatteemme, vaikka yleinen mielipide ei ehkä pidäkään kaikkia valintoja yhtä toivottavina.

Jotkin aatteet tarjoavat ratkaisuja yhteiskunnallisten asioiden hoitamiseen, jotkin tahtovat vaikuttaa käsityksiimme hengen maailmoista. Aatteisiin voi sisältyä tärkeitä ja varteenotettavia näkökohtia, ja ne voivat johtaa yhteiskunnan kehitystä parempaan suuntaan. Toisaalta joidenkin aatteiden kannattajat saattavat väittää, että heidän aatteensa edustaa ainoaa ja oikeaa totuutta.

Tunnemme tarvetta selittää maailmaa ja sen ilmiöitä. Aatteet saattavat tarjota melko jäsenneltyjä oppirakennelmia. Siten ne voivat tyydyttää haluamme käyttää valmiita ratkaisuja maailmankuvan muodostamiseen. Tämähän on varsin vaativa tehtävä, ja ego on tyytyväinen, kun joku näyttää jo tehneen työn.

Aatteilla on suuri vetovoima ihmisiin, ja ne voivat pyrkiä hallitsemaan kannattajiensa ajatusmaailmaa. Myös jonkin aatteen vastustajat saattavat käyttää paljon energiaa mielipiteensä tueksi. Olemme joka tapauksessa mukana aatteiden tarinassa, vaikka emme liittyisikään niiden seuraajiin tai vastustajiin. Näin käy siksi, että joudumme kuitenkin suhtautumaan jollakin tavalla, vaikkapa neutraalisti, kohtaamiimme aatteisiin ja niiden edustajiin.

Satujen saaret

Olemme mukana perinteemme tarinoissa. Monet niistä tunnetaan arkkityyppisinä kertomuksina elämästä ja sen haasteista. Meissä on Kalevalan ja muun suomalaisen kansanperinteen tarinoita. Meissä on monien muidenkin kansojen tarinoita, jotka elävät ihmiskunnan yhteisessä tajunnassa.

Meissä ovat klassisten satujen hahmot, Lumikit, Ruususet, Tuhkimot ja prinssit, Punahilkat, pahat sudet ja viekkaat ketut, rumat ankanpoikaset, peikot ja noidat, haltijat ja ihmeidentekijät. Meissä ovat uuden ajan sadut, hobitit ja örkit, tieteisfantasiat, avaruusseikkailut ja tietokonepelit.

Parhaiden satujen ja tarinoiden voi ymmärtää esittävän symbolisesti joitakin ihmisen kehityksen vaiheita ja haasteita. Sen lisäksi ne rikastuttavat mielikuvitustamme ja tuovat olemukseemme syvyyttä ja kauneutta, jota meidän olisi muuten vaikea tavoittaa. Sadun maailma irrottaa tavallisen ajattelun kaavoista ja vapauttaa siten luovuuttamme. Toinen asia on, että elämässä on osattava erottaa, mikä on tarua ja mikä totta.

Monilla saduilla ja tarinoilla on ihmisen psyykeä parantavaa voimaa. Niiden kautta voi kokea tunteita, joita tietoinen mieli saattaisi muuten kaihtaa. Satujen pahat äitipuolet voivat olla joillekin totta todellisessa elämässä. Tämänkaltaisia tilanteita voi kuitenkin kokea turvallisesti sadussa. Sadussa voimme kohdata hirviön ja sen aiheuttaman pelon ja tulla siten valmiimmaksi kohtaamaan todellisen elämän pelkoja. Satu saattaa auttaa löytämään toivoa ja viisaita näkökulmia.

Kirjallisuuden, elokuvien ja viihteen tarinat, aikuisten sadut, kertovat nekin parhaimmillaan totuutta elämästä. Vaikka niiden henkilöt ja olosuhteet ovat yleensä keksittyjä, ne voivat tuoda tietoisuuteemme jotain olennaista aiheistaan ja ihmisluonteesta. Tämä voi kohentaa ymmärrystämme elämästä, itsestämme ja muista, eheyttää ja antaa voimaa selvitä elämän haasteista. Meitä kiinnostava viihde näyttää myös tietä piilotajuntamme sokkeloihin. Piilotajunnan kiinnostus voi ilmetä esim. inhona tai moraalisena närkästyksenä tai muina voimakkaina tunteina.

Jos katsomme menneeseen, näemme juuremme, jotka ulottuvat historian taakse, aikojen alkuun, satujen saarille. Olemme oppineet ihmisenä olemista. Perinteen ja kokemuksen parhaat annit ovat kiteytyneet jalokiveksi sydämeemme. Tuo jalokivi heijastaa Korkeinta Valoa, joka ohjaa meidät nykyhetken kautta tulevaan uuden ajan prinsessoina ja prinsseinä uudessa sadussa. Sydämen jalokivi antaa säteilyllään meille voiman luoda tuosta sadusta kauniimman kuin mikään ennen tuntemamme.

 

Ken on maassa kaunehin?

Monet tarinat kulminoituvat kilpailuun paremmuudesta, kauneudesta, taidoista ja viisaudesta. Egotietoisuutemme tahtoisi olla erinomainen harrastamissaan asioissa. Jos se osoittautuu mahdottomaksi, voi aina kilpailla huonoudessa ja kohtalon kovuudessa. Siksi ego kertoo mieluusti liioiteltuja tarinoita kyvyistämme, taitavuudestamme ja viisaudestamme, ja myös kokemistamme vastoinkäymisistä. Se tahtoo tuoda niitä muille esiin sopivasti vaatimatonta näytellen. Se voi jopa itsekin uskoa niihin.

Tarvitsemme egotietoisuutta syvempää näkemystä totuudesta tavoittaaksemme realistisen tarinan itsestämme. Elämä antaa monesti palautetta ylilyönneistä, ja tällaiset kokemukset voivat ohjata meitä oikeaan suuntaan.

Meillä on kuitenkin aina mukana peili, josta näemme itsemme sellaisina kuin olemme. Se on puhtaan tietoisuuden peili. Siinä näkyy kirkkaasti koko olemuksemme. Egotietoisuuden on kuitenkin helppo hämärtää tuota kuvaa tekemällä omia arvioitaan laadustamme ja kiinnittämällä huomiomme joihinkin epäolennaisuuksiin. Myös egotietoisuus näkyy tuossa peilissä ja kuuluu kokemukseemme, emme voi sulkea sitä pois.

Monet henkiset opastajat ovat puhuneet puhtaasta tietoisuudesta. Jeesus Kristus puhui Taivasten valtakunnasta, joka on sisällisesti meissä. Gautama Buddha puhui valaistumisesta. Lähimenneisyydessä esim. Krishnamurti ja Eckhart Tolle ovat puhuneet luovasta hiljaisuudesta, tuntemattomasta todellisuudesta, josta kumpuaa viisas toiminta.

Kaikkien opastajien ongelmana tästä kertoessaan on, että puhdas tietoisuus tavallaan väistää selityksiä. Kun egotietoisuus kuulee tällaisen selityksen, se tarttuu ahnaasti selityksen kirjaimeen, ei sen henkeen. Se havaitsee, aivan oikein, että ei ymmärrä sitä, ja päättää hämmentyneenä jatkaa yksilön hallitsemista totuttuun tapaan. Niinpä se katsoo puhtaan tietoisuuden peiliin ja toistaa vanhan kysymyksensä: Kerro, kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin.

Kuka kertoo ja kuulee tarinaamme?

Ego tahtoisi johtaa elämäämme. Siksi se pyrkii toimimaan tarinamme kertojana. Meissä on jossain muodossa kaikki tarinat, joihin olen edellä viitannut, ja vielä monia muita. Meissä on tietojemme, taitojemme ja kykyjemme tarina. Meissä on ylpeytemme ja häpeämme tarinat. Ego on perillä useista tarinoistamme. Osan se on varastoinut piilotajuntaan. Ego on kärkäs tarttumaan tarinoihin ja tekemään arvioita niiden laadusta. Se tahtoisi olla, ja suurelta osin onkin, myös tarinamme kuulija.

Syvemmällä tasolla se, joka kokee kokemuksemme ja kuulee tarinamme, on kuitenkin se hiljaisuus, puhdas tietoisuus, joka on egon tuottaman hälyn takana. Tuon hiljaisuuden pinnalla tekomme, ajatuksemme, sanamme, ilomme ja kärsimyksemme vain ovat. Kokemus on, eikä kokemiseen itsessään sisälly arviointia sen laadusta.

Egon tai yhteisön tekemät laatuarvioinnit sekä tapahtumiin liittyvät tunteet ovat tosin mukana, mutta nekin ovat kokemuksia hiljaisuuden pinnalla. Se, että koemme toimintamme puhtaasta tietoisuudesta käsin, ei poista tekojemme mahdollisia seurauksia, olivatpa ne miellyttäviä tai vastenmielisiä.

Totta vai tosi?

Egotietoisuus pyrkii muuntamaan elämänsä tarinaa itselleen edullisemmaksi. Ei kuitenkaan voi väittää, että se pääsääntöisesti valehtelisi. Ulospäin, muille ihmisille, ego saattaa tosin yrittää ylläpitää varsin valheellistakin kuvaa. Ego kykenee myös itsepetokseen. Se ei kuitenkaan voi mitään sille, että puhtaasta tietoisuudesta nousee viestejä, jotka paljastavat lopulta huijauksen. Siksi egon on vaikea täysin sivuuttaa itseään koskevaa totuutta.

Kun ego tutkii itseään, sen tarinoissa on melko paljon totta. Muistamme esim. varsin hyvin tärkeimpiä elämämme tapahtumia. Ego tosin muuntaa muistiamme itselleen  mieluisaan suuntaan, mutta tapahtumien rungot säilyvät yleensä suunnilleen oikeina. Ego on taitava päättelemään, ja sen johtopäätökset ovat loogisia ja nokkelia. Jos kuitenkin tavoittelemme itsetuntemusta, tarvitsemme itsestämme kuvan, joka on tosi, ei vain osittain totta.

Tosi kuva on nähtävissä puhtaan tietoisuuden peilissä, luovassa hiljaisuudessa, valaistuneessa tietoisuudessa. Kaikilla meillä on tämä peili, on aina ollut ja tulee aina olemaan. Luova hiljaisuus ei tarkoita vaikenemista tai toimimattomuutta, vaan elävää tyyneyttä ja rauhaa, josta korkeampien olemuspuoltemme inspiraatio, intuitio, oivallus nousee tietoisuuteemme. Kun toimintamme ja puheemme kumpuaa tuosta rauhasta, se on tarkoituksenmukaista, tehokasta ja viisasta. Tällä tavoin puhdas tietoisuus pääsee myös kirjoittamaan elämämme tarinaa.

Puhdas tietoisuus ei tee ihmisestä kaikkitietävää. Kykymme, taitomme ja tietomme tarvitsevat joka tapauksessa opiskelua ja harjoittelua. Se kuitenkin auttaa meitä herkistymään todellisuudelle ja suhtautumaan asioihin viisaasti. Käytännössä toimimme siitä huolimatta usein puutteellisten tietojen pohjalta ja vajaisiin kykyihin tai egon toiveisiin  nojautuen. Siksi puhdas tietoisuus ei vapauta meitä myöskään tekemästä jotain, jota ego saattaa myöhemmin pitää "virheenä". Voimme milloin tahansa palata puhtaan tietoisuuden oivalluksesta egotietoisuuden tarinoihin. Jäsentääksemme oivallustamme tarvitsemme toisaalta myös egon kertojanlahjoja.

Egon tapana on kysyä, miten luova hiljaisuus tai valaistuminen voidaan saavuttaa. Tämä on sen viimeisiä yrityksiä olla ymmärtämättä, että kysymys ei ole lainkaan saavuttamisesta. Ego tahtoisi tehdä valaistumisesta helmen saavutustensa luetteloon, huippukohdan tarinaansa. Ego ei tiedä, mitä valaistuminen merkitsee. Ego ymmärtää tietämisen niin, että sillä pitäisi olla selitys valaistumiselle. Jokainen selitys jää kuitenkin vajaaksi ja tarjoaa tilaisuuden takertua sanojen merkityksiin.  Valaistuminen, rauha ja hiljaisuus vain on. Ego itse ui tuossa hiljaisuudessa ja paistattelee tuossa valossa kuuluen todellisuuteen, joka on.

(Takaisin)